Paulo Coelho - Alef

Olen lukenut vain harvoja teoksia Paulo Coelholta, ja niihinkin tutustuminen on tapahtunut erittäin myöhään eli vasta tänä vuonna. Kaikkihan tätä setää hehkuttavat ja pitävät hänen viisauksiaan arvossa, tai ainakin sellaisen käsityksen olen itselleni jostain poiminut. Alkemisti oli ihan viihdyttävä mutta hieman liian sadunomainen ollakseen vakavasti otettava teos, Piedrajoen rannalla istuin ja itkin taas teki jo suuremman vaikutuksen tarpeeksi omaperäisellä ideallaan. Napakymppi minulle oli kuitenkin Voittaja on yksin, joka on tarina julkkismaailman älyttömyydestä ja ihmismielen herkkyydestä, siitä kuinka helppoa sekoaminen lopulta on. Olin oikeasti niin vaikuttunut kirjasta, että rankkaisin sen yhtään pidempään harkitsematta tänä vuonna lukemieni kirjojen top 3-listalle. Tai ehkä top 5, eipäs nyt liioitella kuitenkaan.

Coelho on siis omien kokemusteni perusteella parhaimmillaan fiktiivisten kertomusten kirjoittajana, jos nyt yhden siihen kategoriaan kuuluvan romaanin perusteella voi mitään päätellä. Alef ainakin on sellaista puppua, ettei se ikinä mene läpi tositarinana vaikka takakannessa ja kirjan sivuilla kovasti niin väitetään. Coelho haluaa antaa itsestään kuvan jalomielisenä ja normaalia kansaa fiksumpana syvien totuuksien tuntijana, jonka elämä on jatkuvaa löytöretkeä ei vain hänen omaan sisimpäänsä vaan aiempiin elämiin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Alussa Coelho on eksyksissä ja turhautunut sisäisen uskonsa paikallaan junnaavaan etsimiseen ja hän tuntee, ettei hänen kovat ponnistuksensa tuota hedelmää. Keskustellessaan opastajansa kanssa ongelmistaan hän kokee muutaman neuvon jälkeen yllättävän nopeasti uusien tuulien puhaltavan herättäen henkiin hänen rutiineihin hautautuneen innostuksensa löytöretkeilyä kohtaan.

Tuoreesta inspiraatiostaan rohkaistuneena Coelho lähtee toteuttamaan nuoruuden unelmaansa Venäjän halki matkaamisesta ja hyppää Trans-Siperian junaan pienen kustantamoporukan kanssa. Hänen seuraansa tälle pitkälle matkalle lyöttäytyy harvinaisen hanakka parikymppinen tyttö, joka on täydellisen varma kaikesta mitä tekee. Hänen näsäviisas ja tunkeileva seuransa ei aluksi miellytä ketään, mutta tarinan edetessä Coelho huomaa, että hänellä on mystinen yhteys tähän nuoreen tyttöön. Tämä oivallus oikeuttaa Coelhon myöhemmin kaikenlaisiin kyseenalaisiin tekoihin hänen omasta rakkaasta kaukana olevasta vaimosta huolimatta mutta tätä toki lämmöllä muistellen.

Yhdessä tyttö ja Coelho tekevät aikamatkoja ja hyppäyksiä alefiin eli pisteeseen, jossa kaikki maailmat kohtaavat, jossa kaikki hetket, tilanteet, asiat, oikeastaan koko maailmankaikkeus, ovat länsä. Ei tarvitse kuin mennä seisomaan yhteen tiettyyn kohtaan junassa ja Coelho ja Halil eli tyttö pääsevät toistensa silmiin tuijotellen tähän maagiseen keskipisteeseen. Tässä vaiheessa minä huokaisin syvään ja selasin kirjan loppuun nähdäkseni kuinka monta sivua minulla oli vielä edessäni. Tositarina-aspekti oli tietenkin jo menetetty, sillä kaikella kunnioituksella kaikenlaisia mielen harjoituksia ja päänsä sisällä aikamatkoja harrastavia kohtaan minä en sellaisen toiminnan aitoudesta ole kovinkaan vakuuttunut. Kirja olisi ehkä mennyt helpommin fiktiivisenä tarinana, joka tarjoilee arkifilosofiaa mielikuvituksellisten esimerkkien kautta, mutta Coelhon omien kokemusten kuvaajana se on silkkaa hölynpölyä. Kuka oikeasti hyppää vuosikymmeniä taaksepäin jonkin pyörivän kultaisen renkaan avulla? Kaiken kruunasi viimeisen sivun varoitus, joka kieltää kokeilemasta "valorenkaan harjoitusta" ilman kokemusta asiasta, sillä kun voi olla "odottamattomat ja tuhoisat seuraukset". Oh shoot, minä niin halusin päästä menneeseen elämääni kieppuvan kultarenkaan myötä.

Kirja on kyllä huvittava ja ihan viihdyttävä siinä mielessä, että tapahtumat ovat välillä täysin naurettavan järjettömiä ja kyky pitää filosofisia ja opettavaisia saarnoja toisilleen löytyy ilmeisesti jokaiselta ihmiseltä mitä arkisimmissa tilanteissa. Melkein kuin lukisi modernia versiota Raamatusta, niin "syvällisiä" kaikkien repliikit ovat ja niin toisarvoista normaali jutustelu on, ettei Coelho ole nähnyt tarpeelliseksi kirjoittaa muusta kuin vakavahenkisestä juhlavasta pohdinnasta. Satunnainen ohimenevä tuttavuus Coelhon ja Hilalin yhteisellä matkalla lausuu nämä arvokkaat sanat:

"Minussa on satoja haavoja, vaikka minun on pakko käyttäytyä kuin olisin maailman onnellisin ihminen. Tänään sentään tunsin että joku tarttui minua kädestä ja sanoi: et ole yksin, tule mukaan ja näytä meille sinun tutut kulmat. Tunsin itseni rakastetuksi, hyödylliseksi, tärkeäksi."

Hilalille hän lausuu:

"Sinä olet paljon nuorempi kuin minä, et ole joutunut kärsimään minun tavoin etkä tunne elämää, mutta sinulla on onnea. Olet rakastunut, ja siksi sinä sait minut rakastumaan uudelleen elämään, ja tämän jälkeen minun on helpompi rakastua uudestaan toiseen ihmiseen."

Melko vaikuttavaa puhetta tuntemattomalta naiselta, enpä usko että kovin moni näin luottavaisesti uskoutuisi juuri kohtaamalleen kaksikolle. Ehkä Coelhossa on sellaista taianomaista vaikutusvaltaa, että hän saa ihmiset avautumaan kuin simpukat... tai sitten hän on harhainen vanha mies, joka elää unelmiaan kirjojensa kautta.

Coelholla on varmasti ollut mukavaa makoillessaan alasti sängyssä 21-vuotiaan tytön kanssa sen tekosyyn nojalla, että hänen on selvitettävä menneisyyden virheet ja anottava Hilalilta anteeksiantoa. Siihen kun ei varmastikaan olisi löytynyt mitään muuta keinoa kuin kaikki intiimit hetket, joiden aikana Hilal yleensä anoo Coelhoa sanomaan ne kolme tärkeää sanaa, jotka kaikki nuoret ja viattomat tytöntylleröt haluavat kuulla tämän suuren ja mahtavan kirjailijan suusta huolimatta siitä onko ikäeroa se neljäkymmentä vuotta vai ei. Näin ainakin jos on uskominen Coelhon tarinointia, eli luultavasti nämä "sano että rakastat minua!"-pyynnöt ovat Coelhon itse kehittelemiä. Tai sitten Hilal on sekaisin kuin seinäkello ja etsii vanhemmista potentiaalisista rakastajista kadotettua isähahmoaan tai muuta yhtä freudilaista.

Mutta pointtina ei taidakaan olla se, onko kirja totta vai ei. Ihmiset ilmeisesti rakastavat Coelhoa riippumatta romaanien sisällöstä, ja vaikka pidänkin Alefia lähinnä ajanhukkana, aion tarttua kirjailijan teoksiin myöhemminkin, kenties lukaisen lopulta jopa ne kaikki. Voittaja on yksin antoi sen verran kivikovan toivon siitä, että helmiä voi löytyä lisääkin, ettei minulla ole varaa jättää asiaa tarkistamatta. Ja aina niistä pohdiskelevista sivun mittaisista puheenvuoroista löytyy pari kivaa oivallusta, ja jos tarina menee yhtä epäuskottavaksi höpötykseksi kuin Alef, voi sille ainakin naureskella.

Nick Cave - Bunny Munron kuolema

Kuuntelin Nick Cavea joskus nuorempana, koska musiikin synkkyys ja kohtalokkuus sopivat teiniaikojeni angstiin. Sitä paitsi paras kaverini oli suuri fani, joten pakkohan minullakin oli olla aavistus siitä, mihin hän käytti vapaa-aikansa. Sittemmin Caven musiikki on vaipunut minulta unholaan, mutta hänen teoksensa tarjoavat sellaista värikylläistä kielellistä ilottelua ja mielikuvituksella kyllästettyjä tapahtumia, että lienee aika tehdä reissu kirjaston musiikkiosastolle lainailemaan herran levyjä. Hänen ensimmäinen teoksensa Kun aasintamma näki Herran enkelin oli mielestäni groteski, väkivaltainen ja outo, mutta Bunny Munron kuolema on toista maata. Bunnyn vaimon tehdessä itsemurhan miehensä avioliiton ulkopuolisten seikkailujen takia Bunny jää kaksistaan poikansa kanssa ja piilottaa surunsa seksiaddiktionsa tyydyttämiseen millä hinnalla hyvänsä. Hänen päivänsä koostuvat kauneudenhoitotuotteiden kaupittelusta, joka tarjoaa oivan keinon päästä yksinäisten kotiäitien pöksyihin. Bunny Juniorin ei tarvitse mennä kouluun vaan hän istuu päivästä toiseen autossa "oppimassa" isänsä ammattia, vaikkei paljon mitään itse työnteosta näekään.

Bunny näkee itsensä komeimpana ja himoittavimpana miehenä kaikista. Egoistisen asenteensa avulla hän pääsee paneskelemaan ketä tahansa haluaa, ja sehän sopii hyvin, sillä muuten hän olisi pulassa jokapäiväisten lukuisten erektioidensa kanssa. Hän käyttää seksiä keinona purkaa kaikkea epämiellyttävää mitä hänen sisältään löytyy, ja jos sopivaa naista ei ole lähimailla tyydyttämässä hänen seksinnälkäänsä eli tarvetta paineiden purkamiselle, ei hän näe esteitä masturboimiselle edes vaimonsa hautajaisissa. Kuolleen Libbyn ystävät ja vanhemmat halveksuvat Bunnya sydämensä pohjasta, mutta Bunny ei anna tämän häiritä. Murhanhimoiset katseet Libbyn ystäviltä muuttuvat hänen silmissään himokkaiksi kutsuiksi villeihin seksiakteihin, ja sama pätee oikeastaan jokaiseen vähänkin viehättävään naispuoliseen henkilöön, jonka Bunny kohtaa. McDonald'sin tai hotellin aamiaistarjoilijatar, työkaverin uusin nainen, kauneudenhoitotuotteita ostamaan tarjoutunut juuri eronnut asiakas, aivan sama, Bunnyn on saatava kaikki, jotka hänen näkökenttäänsä osuvat. Pelkkä pari sanaa hänen himojensa kohteelta riittää varmistamaan sen faktan, että he ovat valmiita tositoimiin ja kaikki mitä Bunnyn tarvitsee tehdä on napsauttaa sormiaan.

Libbyn kuoltua hommat eivät enää menekään niin helposti kuin mihin Bunny on tottunut. Hän luulee olevansa tilanteen herra ja houkutelleensa milloin kenetkin kohteena olevan naisen peruuttamattomasti ansaansa, kunnes jokin menee viime hetkellä kummallisesti pieleen ja naisen juuri niin suostuvainen asenne muuttuu täysin päinvastaiseksi. Bunny ottaa turpiin vähintään yhtä monta kertaa kuin saa haluamansa, mutta häntä ei niin vain lannisteta. Avril Lavignen tai Madonnan ajatteleminen melko rivoon tyyliin ajaa melkein saman asian kuin itse seksin harrastaminen.

Kirjan takakannessa tarinaa kuvaillaan satiiriksi, mutta kuten yleensä näennäisesti pelkästään hauskojen kertomusten kohdalla tapahtumiin on ujutettu syvempiä merkityksiä kuin miltä pintapuolisesti katsottuna näyttää. Bunny Juniorin ehdoton rakkaus likaista isäänsä kohtaan ei häviä, vaikka isä ei osta hänelle silmätippoja kirveleviin silmiin tai huomaa lohduttaa häntä silloin, kun äidin kuolema tuntuu kestämättömältä. Niin isä kuin poikakin kehittelevät samanlaisen pärjäämiskeinon: he näkevät Libbyn kummituksen mitä oudoimmissa tilanteissa. Yleensä Bunny kohtaa edesmenneen vaimonsa vikitellessään muita naisia, mikä tietysti pilaa hänen panosuunnitelmansa kokonaan. Bunny Junior taas erehtyy luulemaan satunnaisia kadulla näkemiään naisia äidiksi, ja saattaa painaa päänsä näiden hameenhelmaan ennen kuin tajuaa, että on juuri syleillyt aivan tuntematonta tätiä. Viiltävän surun kokeminen haudataan kirjassa reteisiin maailmanmiehen elkeisiin, mutta jostain se kuitenkin aina tihkuu esille lukijassa sääliä synnyttävällä tavalla.

Bunny Junior on kirjan tasapainottava voima pikkupojan viattomuudessaan. Hänen lempiajanvietettään on lueskella tietosanakirjaa ja kun tilanteet käyvät joskus liian kuumottaviksi isän takia, hän pelastautuu ajattelemalla oikein kovasti jotakin juuri oppimaansa asiaa. Välillä hän suutahtaa vastuuttomalle isälleen, joka aina jättää hänet tuntikausiksi autoon istumaan, mutta ei raaski olla vihainen satunnaisia puuskia pidempään. Kenelläkään ei hänen mielestään ole niin riemastuttavan hauskaa ja taidokasta isää kuin hänellä. Pikkulapsen turmeltumaton maailma on vaarassa järkkyä rakkaista rakkaimman äidin kuoleman takia, ja ironista kyllä Bunny Juniorin suurin jäljelle jäävä turva eli isäpappa on myös hänen suurin uhkansa.

Bunnyn oma isäsuhde kalvaa häntä koko ajan, sillä Bunny Senior on kuolemassa syöpään mutta ei suostu menemään sairaalaan vaan äksyilee kotona. Häneltä Bunny on oppinut kaikki naistenkaatamistaitonsa ja puhuu isästään kunnioittavaan ja ihailevaan sävyyn omalle pojalleen, mutta todellisuudessa hänen välinsä Bunny Senioriin ovat tulehtuneet, eikä hän käy koskaan vierailemassa kuolemansairaan isänsä luona. On huvittavaa nähdä kuinka reaktiot ja luonteenpiirteet siirtyvät isältä pojalle: Bunny Seniorilla on samanlaista vaikutusvaltaa poikaansa kuin Bunnylla omaan lapseensa eikä ole vaikea nähdä, mistä Bunny on oppinut rivon puhe- ja ajattelutapansa. Samaa Bunny Junior on oppimassa täyttä häkää omalta isältään, ja välillä se näkyy ilahtuneena "vittu!"-huudahduksena. Normaalisti sellainen käytös ei miellyttäisi pienen pojan vanhempia, mutta Bunnylle on puhdasta voittoa kuulla lapsensa kehittyvän samaan suuntaan kuin hän itse.

Nick Caven omalaatuinen ja kuvaileva kieli on kekseliään juonen ja surkuhupaisan Bunnyn hahmon ohella kirjan suurin plussa. Hän kirjoittaa niin selkeästi ja värikkäästi, että kirjasta tulee melkein elokuvan veroinen visuaalisuudessaan. Bunny Juniorin herttaiset ja liikuttavat päänsisäiset ajatukset Bunnyn pervojen ja itsekkäiden mietteiden ohella luovat toisilleen huvittavan mutta myös surullisen kontrastin. Bunnyn lähestyvä kuolema on vääjäämätön ja hänen sekainen mielensä ajaa hänet lopulta epätoivoiseen syöksykierteeseen kohti rysähtävää loppua. Lopussa hänen kuolevat aivonsa yrittävät löytää viimeistä anteeksiantoa ja hyvitystä tai edes tekosyytä syntisille teoille, mutta ne jäävät hänen harhaisen mielensä syövereihin ja pelkäksi kuvitteluksi. Onneksi Bunny Juniorin kohtalo on valoisampi, vaikka kuka tietää kuinka vahvasti hän lähtee viemään isänsä perintöä eteenpäin.

Jens Lapidus - Luksuselämää

Silloin kun ruotsalaisen Lapiduksen ensimmäinen osa Stockholm Noir-trilogiasta eli Snabba cash rantautui Suomeen 2008, olin autuaan tietämätön dekkaristin aiheuttamasta hypestä. Samoin kävi jatko-osan Aldrig fucka upp kanssa, sillä en ollut kuullut kummastakaan kun sain ne viime keväänä käsiini. Outoa kyllä olin katsonut ekasta osasta tehtyä elokuvaa noin puolet, mutta antanut periksi kokiessani ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ymmärtää riikinruotsia. Mutta kun sitten viimein sain nämä hehkutetut trillerit hotkaistuiksi, liityin viipymättä Jensin fanikerhoon. Eihän kirjoja voinut edes laskea käsistään jännittävien käänteiden ja sympaattisten päähenkilöiden tai raivostuttavien pahisten takia. Olin siis onneni kukkuloilla kun nyt piinallisen odotuksen jälkeen olin yhtäkkiä kirjaston varauslistan ensimmäisellä sijalla ja pääsin uppoutumaan Tukholman alamaailman kuohuvaan draamaan vielä viimeisen kerran. Ja kyllähän se imaisi mukaansa, vaikka antoikin hieman odotella itseään.

Harmi kyllä olin ehtinyt unohtaa suurimman osan kahden ensimmäisen kirjan juonesta ja henkilöistä, mutta arvelisin, että kirjat toimivat myös itsenäisinä teoksina. Toki syvyys ja ahaa-elämykset jäävät uupumaan jos aloittaa lukemisen vaikka tästä Luksuselämäästä, ja onneksi tärkeimmät tyypit ja tapahtumat palautuivat lukiessa mieleeni. Samoin kuin edellisissä romaaneissa Lapidus vaihtelee kolmen eri henkilön näkökulmien välillä, ja aina luvun vaihtuessa ollaan eri henkilön mukana. Loppua kohden nämä melko erillisiltä vaikuttaneet tarinat kietoutuvat yhteen kiihtyvällä tahdilla.

Lapidus on cliffhangereiden mestari, sillä usein luku loppuu niin kurkuttavaan kohtaan, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa lukemista. Harmi kyllä vastausta uteliaisuutta kutitteleviin kysymyksiin ei koskaan saa seuraavalla sivulla, vaan välissä on luettava kahden muun päähenkilön tarinoiden jatkot. Onneksi nekin ovat yleensä jääneet niin vaarallisiin ja hurjiin hetkiin, ettei näkökulmanvaihdos koskaan jää harmittamaan muutamaa lausetta pidemmäksi ajaksi. Reaktiot heittelehtivät yhdestä ääripäästä toiseen: ensin jää harmittelemaan luvun loppumista ja päähenkilön tukalaan tilanteeseen jäämistä, sitten silmät hyppäävät raketin nopeudella seuraavalle sivulle etsimään vastausta pulmaan, kunnes aivot tajuavat, että ainiin, tässähän on taas jonkun toisen seikkailu menossa. Huulet alkavat mutristua tyytymättömyydestä, kunnes iskee valaistus: tämähän meinasi silloin kuolla! Onko se nyt elossa?, ja niin edellisen luvun vaaraan joutunut hahmo saa rauhassa odottaa vuoroaan.

Perusidea kirjoissa on Tukholman eritasoisten rikollisten seuraaminen. He juonittelevat toisiaan vastaan, suunnittelevat vankilapakoja, harjoittelevat pankkiryöstöjä, kikkailevat erilaisten rahanpesuyritysten kanssa. Ihmisten persoonallisuuksia ei unohdeta, vaan mehevimmät juonenkäänteet syntyvät ihmisten keskinäisistä suhteista ja kahakoista. Luksuselämää kertoo Jugomafian suurimman ja vaikutusvaltaisimman pomon tyttären Natalien, legendaarisen vankilapaon tehneen latino-Jorgen ja ruotsalaisen soluttautumistehtäviin joutuvan ja lähelle ammatikseen rahanpesua hoitavan älypää Johan Westerlundia pääsevän poliisi Hägerströmin tarinat.

Vaikka kertomus ei kantaisi ilman vedenkestävää juonta ja pienen pieniä yksityiskohtia tapahtumissa ja henkilöiden tekemisissä, mielenkiintoisinta on seurata päähenkilöitä ihmisinä. Jorgen egoistinen ajattelutapa ja pikkugangsterimainen puhetyyli tekevät hänestä tavallaan hellyttävän mutta myös ärsyttävän, kuten vallattomat villiviikarit yleensäkin. Natalie joutuu seuraamaan isänsä jalanjälkiä, menestyy mafiahommissa mutta hajoaa samalla jatkuvasti enemmän ja enemmän sisältä eläessään pillereillä ja teellä. Hänestä on vaikea saada otetta, sillä hän tuntuu yksipuoliselta ja kylmältä hahmolta. En osaa sanoa johtuuko se siitä, että Lapidus on tietämätön parikymppisten naisten sielunelämästä, vai onko hän yrittänyt hahmotella surusta rikkoutuneen ja siksi tunteensa jäädyttäneen naisen ajatusmaailmaa. Poliisi Hägerström elää työnsä vuoksi kaksoiselämää ja joutuu tasapainottelemaan yksityiselämän ja soluttautujaroolin välillä. Rauhaisan luonteensa ja rakkaudentäyteisyytensä takia hänestä on helppo pitää. Kuitenkaan nämä henkilöt eivät syvene niin vaikuttaviksi hahmoiksi kuin kahdessa ensimmäisessä romaanissa. En tiedä luinko ne nopeammin ja pääsin niin ollen uppoamaan lähemmäs pohjaa, vai onko Lapidus menettänyt pikkiriikkisen otettaan viimeisen osan kohdalla. Tapahtumat kyllä ovat yhtä vauhdikkaita kuin aiemmin, eikä henkilöissäkään sinänsä mitään vikaa ole. He eivät vain kosketa samalla tavalla kuin aiemmin.

Lapiduksella on ainutlaatuinen tapa kirjoittaa: ensinnäkin hän käyttää kaksoispistettä ja poikkeuksellisen lyhyitä lauseita melkein ärsyttävyyteen asti varsinkin Jorgen puheenvuoron aikana.

Hän oli omistajasukua. Silti: ankea tunnelma. Revi tästä: J-boy, Chillentunan gettolatino number one, legendaarinen ex-kokkelikuningas, pyöritti tavallista bisnestä" ja "Siihen aikaan: mies, myytti legenda. Nyt: niistä ajoista oli jo kauan.

Ymmärrän että tämä on Lapiduksen tehokeino ja ehkä jonkinlainen tavaramerkki, mutta välillä tekisi mieli vetää viiva pisteiden yli ja kertoa hänelle, että joskus välimerkkejä ei vain tarvita. Toiseksi Lapidus käyttää jatkuvasti samaa kikkaa menneiden tapahtumien kertaamiseen, eli hän laittaa henkilöt muistelemaan jotakin, mihin edellinen luku loppui, jotta lukija pysyisi kärryillä vaikka tilanne ei jatkuisikaan suoraan siitä, mihin se päättyi. Hän käyttää muisteluhetkiä myös taustoittamaan henkilöitä, kertomaan heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan jotta heitä voisi olla helpompi ymmärtää ja tuntea. Henkilöiden ajatuksiin on ujutettu myös melkoinen annos yhteiskuntakritiikkiä, kuten maahanmuuttajien ikuiset vaikeudet muuttua aidoksi osaksi ruotsalaista kulttuuria ja poliisivoimien tunarointi ja selän takana vehkeily.

Luksuselämää on erittäin viihdyttävä pakkaus, vaikka ei kahden aiemman romaanin tasolle ylläkään. Vertaisin trilogiaa taitavimpien chick lit-kirjailijoiden teoksiin, ellei se kuulostaisi niin alentavalta. Lapidus on toki luonut monimutkaiset ja aivojen käyttöä vaativat juonikuviot pohjalle, mutta kirjoihin sukeltaessaan on helppo unohtaa ympäröivä maailma ja vain keskittyä viihtymiseen, draamaan ja jännittäviin käänteisiin aivan samoin kuin hieman köykäisemmän genren teoksia lukiessa.

Hunter S. Thompson - The Rum Diary

 Mielestäni on synti ja häpeä, että Rommipäiväkirja on ensimmäinen teos ikinä, jonka luen herra Thompsonilta. Häntä pidetään gonzo-kirjallisuuden (jonka pointtina on kirjoittaminen yksikön ensimmäisessä persoonassa päiväkirjamaiseen, subjektiiviseen kerrontatyyliin) isähahmona, ellei peräti sen luojana. Ainakin hän popularisoi genren, vaikkei olisi sitä itse keksinytkään. Kerran pääsin noin neljäsosan eteenpäin Suurta hainmetsästystä, johon on koottu aimo annos Thompsonin lehtijuttuja. Teksti oli liian poliittista ja etäistä jaksaakseni koko paksun niteen loppuun asti, mutta The Rum Diary oli aivan toista maata. Innostuin siitä alunperin nähtyäni trailerin vasta ilmestyneestä kirjaan pohjautuvasta elokuvasta, jonka pääosaa näyttelee kukas muu kuin Johnny Depp.

Ryntäsin siis kirjastoon voidakseni elokuvan ilmestyessä Suomeen (luultavasti massiivisella viiveellä) vertailla sitä alkuperäisteokseen. Jo trailerista voi päätellä, että tarinan ainoasta näkyvästä naishahmosta on tehty paljon merkittävämpi kuin se kirjassa on, ja hyvin keskeinen henkilö on jätetty pois kokonaan. Kai se on ihan viihdyttävääkin, ettei leffa seuraa kirjaa sataprosenttisen uskollisesti, mutta hieman oudolta ratkaisu tuntuu.

Asiaan! Paul Kemp on toimittaja, joka jättää New Yorkin taakseen Puerto Ricon vuoksi. Hänet pestataan heti ekana iltana paikalliseen sanomalehteen, josta kehkeytyy äkkiä hänen uusi kotinsa ja sanomalehden väestä hänen perheensä. Aivan perheille yleensä ominaiset lämpimät välit eivät tälle yhteisölle kuulu, mutta ainakin he muodostavat oman pienen porukkansa, joka humaltuu enemmän tai vähemmän hyvässä yhteishengessä joka ilta (tai oikeastaan päivä, tai aamu). Turhia kohteliaisuuksia ei vaihdella, vaan puhetyyli ja käyttäytyminen on monilla karskia ja ronskia. Tarpeeksi humalaisina sarkastiset kovikset ja äkkipikaiset sedät saattavat hieman raottaa porttia todellisiin pehmeämpiin tunteisiinsa, mutta muuten meno on erittäin perinteisen miehekästä.

Rommi siivittää kirjan nimen mukaisesti tarinaa alusta asti: jo laskeutuessaan koneella San Juaniin Kemp on puolikännissä. Hänen päivänsä ovat yhtä kiertokulkua nousuhumalasta suloiseen alkoholin mukanaan tuomaan hällä väliä-asenteeseen, siitä laskuihin ja krapulaan. Kenties siksi en kyllästy tarinan aikana kertaakaan, vaikka tapahtumat välillä junnaavatkin paikoillaan. Lehdellä menee jatkuvasti huonommin ja huonommin, mikä on heijastusta sen lähes pelkästään juomisesta kiinnostuneiden työntekijöiden yhä pahenevasta rappiotilasta. Kemp ei ole poikkeus vaan on ihme, miten hän useina iltoina edes pysyy tolpillaan kaadettuaan sisäänsä saavikaupalla rakasta rommiaan. Auton ajaminen humalaisena ei ole homma eikä mikään, vaan luonnistuu minkä asteen päihtymystilassa tahansa.

Kemp on teoksen sympaattisin ja inhimillisin hahmo aivan epäilyksettä. Hänen tekosensa eivät välttämättä aina noudata moraalin lakeja, mutta se annettakoon anteeksi hänen pidettävän persoonansa vuoksi, johon vaikuttaa sekin, että ressukkaa käy hieman sääliksi. Hänen viha-rakkaus-suhteensa asuinpaikkaansa ja jatkuva kaiho jotakin uutta ja erilaista kohtaan on hieman surullista, etenkin kun hän kuitenkin haaveilee aloillensa asettumisesta ja toteuttaakin voimistuvaa mielihaluansa määrätietoisesti tarinan edetessä. Ja vaikka hän periaatteessa onkin kunnianhimoton ja laiska juoppo, löytyy hänestä sellaista karismaa, ettei häntä mitenkään voi paheksua. Myönnän käsityksen saattavan johtua siitä, että kuvittelin hänet useimmiten Johnny Deppinä. Syy saattaa olla osittain myös siinä, että Kempin ollessa tarinan silmät ja korvat hän kuvailee kaikkea ympärillään tapahtuvaa omasta näkökulmastaan, jolloin muut näytetään paljon epäsuotuisammassa valossa kuin hänet itsensä.

Kemp on auttamattomasti rakastunut jo lentokentällä bongaamaansa ihastuttavaan kultakutriin, joka onnetonta kyllä osoittautuu hänen työkaverinsa Yeamonin (joka on mystisesti pudonnut pois elokuvaversiosta) naiseksi Chenaultiksi. (Minua muuten kiehtovat nämä omituiset nimet, joiden en edes tiennyt olevan olemassa) Edes hakatuksi tuleminen ei aja Chenaultia pois miehensä luota, vaikka lopulta hurjien käänteiden, kuten psykoottisen alaston-tanssikohtauksen ja uhkaavan lähes tappeluksi äityvän yhteenoton jälkeen Kemp saa haluamansa. Tappeluista puheen ollen kirjasta löytyy useampikin kauhistuttava mellakka, joiden seurauksia voi vain äimistellä ja pohtia, onko moinen ollut todellisessa elämässä mahdollista. Kenties Kempin rommihuurut hieman värittävät tapahtumia, mutta korruptoituneet poliisivoimat tuskin ovat täyttä mielikuvituksen tuotetta, ehkäpä eivät ollenkaan.

Viihdyttävä sukellus 50- ja 60-luvun vaihteen aikaisiin karibialaisten maisemien uskomattomiin käänteisiin ei onneksi lopu kirjan sulkemiseen, vaan kohta on mahdollisuus kokea sama uudestaan visuaalisena versiona. Mutta syy siihen miksi rynnistin ensiksi kirjastoon on se, että useimmiten oman pään sisällä kehitellyt mielikuvat kirjojen tapahtumista eivät vastaa ollenkaan sitä, minkä joku elokuvantekijä myöhemmin siirtää valkokankaalle. Usein jälkimmäinen jää kauas jälkeen siitä, millaisen filmin tarinasta on itse itselleen luonut. Thompsonin kuvaukset niin Chenaultista kuin Puerto Ricon kuumasta auringosta ja koko ajan lähietäisyydellä olevasta merestä ovat niin taitavia ja houkuttelevia, että kuka edes tarvitsee elokuvaa näyttämään ne meille?

Joonas Konstig - Kaikki on sanottu

 

En haluaisi päästää tätä kirjaa käsistäni, mutta sen maailma imi niin mukaansa, ettei sitä voinut lukea hitaamminkaan (ja olihan tässä seitsemän päivän aikarajakin, kuten voi jälleen uudesta bestseller-tarrasta päätellä). Joonas Konstigin esikoisromaania on edeltänyt novellikokoelma Ahneet ja viattomat, jota suitsutettiin kirjamessuilla ja medioissa ilmestymisvuonna. Olen lukenut kokoelmankin, mutta se ei tehnyt puoliksikaan yhtä vahvaa vaikutusta kuin nyt tämä yli neljäsataasivuinen romaani. Onko minun pakko jättää Henkku, Samu ja Toma oman onnensa nojaan, enkö saisi seurata heidän elämäänsä vielä ihan vähän aikaa?

Näiden kolmen sisaruksen isän kuollessa jokaisen maailma tärähtää paikoiltaan enemmän tai vähemmän vaivihkaa suistaen heidät epätoivoiseen tai vähintään sekavaan elämän tasapainon ja järkevyyden tai sen puuttumisen etsintään. Perheenjäsenten välit toisiinsa ovat näennäisesti aivan ok eikä niihin olla aiemmin kiinnitetty kovinkaan paljon huomiota, mutta surullisen menetyksen seurauksena jokaisen on pakko määritellä uusiksi suhteensa toisiin, ei vain perheeseen kuuluviin vaan muihinkin rakkaisiin ja tuttuihin ihmisiin. Jokaisen ahdinko tulee esille viiveellä, isän kuolemaa ei mielletä järkyttäväksi katastrofiksi vaan se laskeutuu itse kunkin harteille raskaana muille näkymättömänä taakkana, jonka keventämiseksi ja lopulta poistamiseksi jokainen joutuu löytämään oman kenties itsetuhoisen keinonsa.

Henriikka turvautuu lääkkeisiin, jotka hänen huomaamattaan saavat hänestä nopeasti vaarallisen tiukan yliotteen. Toma purkaa omaa päämäärättömyyttään ja jatkuvaa vihaansa taisteluotteisiin, joiden harjoitteluun hän löytää keinon painisalilta. Sinne hän ajautuu uteliaisuutensa perässä saadakseen selville mitä verikuristus tarkoittaa käytännössä, ja korvaa irtautumisensa perheyhteisöstä ja tyttöystävästä - joka on selkeästi tärkeämpi kuin Toma koettaa esittää kaikille, itselleenkin - painiporukoilla. Nuorin Samu löytää sopivan ajatusten harhauttajan armeijan kurinpidosta, joka vie hänet yhä korkeammalle ja syvemmälle puolustusvoimien systeemissä. Samun, Henkun ja Toman yhteinen suru ei aja heitä lähemmäksi toisiaan, eikä heille tule mieleenkään etsiä apua toisistaan, vaikka ovat kaikki kokeneet saman kohtalon. Järkevämpänä vaihtoehtona näyttäytyy uusien kuvioiden etsiminen, joissa ei ole mitään eikä ketään muistuttamassa kipeistä asioista.

Vaikka perusasetelma on synkkä ja tilanteet joihin etenkin Toma ja Henkku ajavat itsensä ovat välillä pelottavan hurjia, lipsahtaa tunnelma harvoin murheellisen tai uhkaavan puolelle. Konstig kirjoittaa niin todentuntuisesti, että hahmot alkavat äkkiä tuntua omaan tuttavapiiriin kuuluvilta. Henkun pillerikoukku, Toman nuoruuden vapauden tavoittelu ja naissekoilut, Samun syvenevä ystävyys armeijasta tutun Pihan kanssa ja rauhanturvaajahaaveiden voimistuminen, kaikki tämä on oikeaa elämää.  Pääkaupunkiseudulta kotoisin olevalle lisäarvoa tulee tuttujen paikkojen nimeämisestä, jolloin suuren osan tapahtumista voi sijoittaa mielessään itselleen todelliseen ympäristöön. Puhekielellä käydyn dialogin realistisuuden ansiosta vaikutelma oikeiden ihmisten elämän seuraamisesta vahvistuu vielä entisestään, ja varsinkin lämpimät ja onnelliset hetket saavat aidon hymyn huulille lukemisen lomassa. Tahti kiihtyy, kun tilanne kääntyy päinvastaiseksi ja jokin menee pieleen, sillä sitä haluaa päästä seuraavaan hyvään kohtaan, haluaa lämmön säilyvän. Mielessä välkkyy "eivät nämä ihmiset ansaitse tällaista!" ja sivut vaihtuvat pikavauhtia.

Yllättäviä käänteitä riittää välillä niin paljon, että tarina voisi melkein kääntyä saippuaoopperamaiseksi draamailuksi. Toman ensikohtaaminen vanhemman naisen kanssa on lähes melodramaattinen ja sopisi paremmin teatterin lavalle. Heidän suhteessaan on jotakin, joka menee lähes överiksi: "Mikään ei ollut tämän veroista. Taivaista aukesi valonsäde häneen. Kristinin sanat eivät tulleet tästä likaisesta maailmasta. Sanat tulivat korkeammasta kirkkaasta paikasta, joka oli tämän maailman päällä ja samaan aikaan sen rinnakkaistodellisuus, ikään kuin hän olisi äkkiä nähnyt verhon läpi" ja "Kristin oli jonkinlainen pyhä enkeli. Enkeli, jonka hän saattoi valloittaa ja tyydyttää, jotain mihin jumala ei kai pystynyt", mutta toisaalta, miksei intohimossa saisi velloa, mikseivät räjähtävät tunteet voisi olla aivan yhtä todellisia kuin surkeudessa rypeminen? Mikäs sen epätodellisempaa kuin todellisuus. On sitä kummallisempaakin tapahtunut kuin  niin vahva hullaantuminen toiseen ihmiseen, että tuntee halua olla tämän palvelija. Tai tärkeän ihmisen puukottaminen tai rakkaudentunnustus parhaalta ystävältä.

Isän kuolema on se mikä käynnistää nuorten elämänmullistukset, ja menetykset seuraavat toisiaan jokaisen elämässä yhä uudestaan päättyneiden ihmissuhteiden muodossa. Niiden tilalle tulee vähintään yhtä paljon uusia tuttavuuksia, joista jokainen vie sisaruksia omalla tavallaan eteenpäin kuoleman käsittelyssä ja siitä yli pääsemisessä. Lopulta sekoilut lähentävät perheenjäseniä toisiinsakin, mistä konkreettisena esimerkkinä toimivat jouluaatot. Kontrasti Henkun sohvalla lääketokkurassa makaamisen ja seuraavan joulun yhteisen sopusointuisen isän haudalla käynnin välillä on suuri, ja helpotus sen mukainen, kun asiat alkavatkin järjestyä.

Toivottavasti Konstig on jo aloittanut uutta romaania, minä nimittäin janoan lisää.

Anna Tommola - Seitsemäs käsiala

Yksi paheistani on haahuilla kirjaston bestseller-hyllyn edessä vähintään kerran viikossa, ja AINA sieltä tarttuu jotain mukaan, vaikka kuinka olisi muita kirjoja jonossa ja vieläpä etusijalla. Tällä hetkellä minulla on rästissä noin kahdeksan novellikokoelmaa koulua varten, joista jokaisen pitäisi olla luettuna joulukuun ekaan päivään mennessä. Silti keskityin aivan ekana Anna Tommolan esikoiskokoelmaan Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia, vaikka se ei liity opintoihini mitenkään. Kirja on sen verran ohkainen ja teksti ilmavaa, että novellit oli helppo lukaista.

Nyt kun yritän muistella viime viikolla lukemiani kertomuksia, en saa kunnolla palautettua mieleeni, mistä suurin osa niistä kertoi. Oli satunnaisia ihmisiä, satunnaisia tilanteita, oikean elämän ja hieman vähemmän oikeilta tuntuvien tapahtumien sekoituksia, henkilöiden päänsisäistä pohdintaa. Jostain syystä kaksi ensimmäistä tarinaa jäivät vahvimmin mieleen ja loput sekoittuivat keskenään sopaksi, josta muistan vain pätkiä. Ne ovat usein huvittavia ja saavat minut tuntemaan myötätuntoa. Virkamies oksentaa aamuratikassa ihan muusta syystä kuin krapulasta, mitä kanssamatkustajat eivät tietystikään voi tietää ja jotka sen vuoksi varmasti halveksivat häntä, kun taas minun sympatiani ovat hänen puolellaan. Hänhän vain ahdistui muistoistaan, ei sen pahempaa. Perheenäiti yrittää ikään kuin vahingossa päästä maistamaan kiellettyä hedelmää, mutta joutuu hellästi torjutuksi, mikä voi tuntua jopa pahemmalta kuin suorasanainen ja tiukka kielto, sillä kukaan ei toivo sääliä osakseen. Mies kutsuu virpomaan tulleet pahaa aavistamattomat viattomat lapsoset olohuoneeseensa katsomaan pääsiäisesitystä, johon kuuluu hyppelyjä, sivulaukkaa ja vaimon mekon päälle pukemista, vaimon, joka varmasti on jättämässä miehen. Hetkittäin kokoelma onnistuu viihdyttämään ja osa Tommolan henkilögalleriasta on uskottavaa, hauskalla tavalla hieman vinksahtanutta porukkaa.

Novellit on jaettu kolmeen osioon, jotka on nimetty ja jäsennelty osuvasti. Ekoissa pyritään hyvään, tokan osan tarinoissa peruskysymyksenä on "Mitä minä oikein teen?" ja kolmannessa osassa mikään ei enää ole todellista. Tietty epätodellisuus leimaakin koko opusta, alkaen ensimmäisten novellien hieman hämäristä tapahtumista viimeisten sekavuuteen, joko mitä tulee henkilöiden mieleen tai tapahtumien kulkuun. Nimikkonovellin pääosassa on Laina, joka fiksoituu oudosti satunnaiseen huppupäiseen poikaan, jonka haluaa pelastaa juoppoäidiltään ja keksii kummallisia juonia siinä onnistuakseen. Tavallaan novelli voisi olla realistinen, eikä siinä sinänsä ole mitään yliluonnollista. Mutta silti... jokin yliluonnollinen aspekti useimmissa tarinoissa on. "Jälkiä jättämättä" kertoo naisesta, joka pakenee aina kun on tehnyt minkä tahansa pikkuisen virheen, joka hänen päässään muuttuu häpeälliseksi unohtumattomaksi ongelmaksi, jota ei pysty selvittämään vaan jonka luota täytyy karata. Jokin hänen sekavassa muistelussaan saa melkein ahdistumaan ja miettimään, onko tuolla jossain maailman sopukoissa todellisia henkilöitä, jotka ajattelevat samalla tavalla. Yhdeksän vuoden jälkeen on pakko jättää rakastamansa mies, koska rakkauden määrä alkaa hävettää. Naisparka.

Tommola pystyy luomaan tarinoita, jotka ainakin tiettyyn pisteeseen asti ovat vaikuttavia ja koskettavia. Minua kuitenkin häiritsee hänen ylidramaattisuutensa useissa novelleissa. Varsinkin loput aiheuttavat välillä myötähäpeää, sillä niistä tulee mieleen omat teiniaikojen angstia tihkuvat sepustukseni, jotka oli pakko päättää mahdollisimman kohtalokkaasti ja lopullisesti, ilman onnellisuuden häivääkään. "Minä ja Kasper" kertoo naisesta, jonka työkaveri muuttuu sekopäiseksi omistushaluiseksi ahdistelijaksi. Novelli päättyy sanoihin "Sillä sinne, minne Kasper lopussa menisi, mikä ikuisen rakkauden ylitsevuotavainen lähde se olisikin, ei minun kaltaisellani ollut pääsyä. Sen jälkeen minun ei tarvitsisi sen tiukkaa syleilyä enää jaksaa." Nainen siis vain antaa periksi ja järkeilee, että olenhan tarinan sankaritar, minun on nyt tyydyttävä surkeaan kohtalooni ja sekopään tiukkaan syleilyyn. "Kuin silkkiä"-novellin pääosatyttö Taru joutuu innokkaan eksoottisen valokuvaaja Marcelin kuvaamaksi pelkissä bikineissä, mikä tuntuu kroppaansa nolostelevasta Tarusta epämukavalta. Myöhemmin Marcel väittää, että filmi on mennyt pilalle. Lopussa toistetaan, että "Niitä kuvia ei ollut olemassa" ja "Kuvia ei ollut, niin oli viisainta ajatella. Niin meidän tulee ajatella. Olisihan se mies voinut yhdestä niin yksinkertaisesta asiasta sentään puhua totta. Eikö niin?" - ja esirippu. Minä jään kohauttelemaan olkiani ja miettimään, mitä väliä parilla bikinikuvalla on. Ehkei ole niin miellyttävä ajatus, että joku satunnainen poju katselee niitä, mutta kuitenkin, so what. Minkä takia tässä nyt pitäisi huokailla ja todistella itselleen, että kyllä se filmi pilalle meni? En näe ongelmaa.

Miellyttävintä on Tommolan kieli ja oivallukset, joita hän tekee kuin vahingossa ja jotka kätkeytyvät tekstin lomaan. Kyse on aivan pienistä asioista, jotka on ilmaistu normaalista poikkeavalla tavalla. Hän kuvailee uskottavasti ihmisten itsekseen päänsä sisällä käymää monologia ja samoin on ihmisten välisten dialogien laita. Mielikuvitustakin häneltä selkeästi löytyy, sillä yksikään novelleista ei muistuta toisiaan.

Christer Kihlman - Se upp Salige!

Olen koko syksyn pakertanut "60- ja 70-luvun kirjallisuus"-nimisen kurssin kanssa, ja olen ihmeissäni siitä, kuinka mielenkiintoinen siitä on tehty. Kurssi tehdään kokonaan netin kautta, mikä on mielestäni yksi parhaista opiskelumuodoista. En ole sitä suulainta tyyppiä mitä tulee in real life-luentotilanteisiin, mutta netissä on helppo saada äänensä ja ajatuksensa esille, kun ei tarvitse hermoilla keskipisteenä olemista tai äänen tärisemistä. Sitäpaitsi luennolla on helppo harhailla omien ajatustensa pariin ja unohtaa, että luokan edessä on joku proffa höpisemässä ehkä ihan mielenkiintoisista asioista, kun taas nettikurssien tietopaketit on pakko lukea ja mikä tehokkaampaa, niihin on pakko keskittyä, jotta pystyy tekstin muodossa todistamaan lukeneensa ne.

Meidän piti lukea mikä tahansa 60-luvulla ilmestynyt teos ja analysoida se suhteessa siihen ajankohtaan, jolloin se ilmestyi. Minä valitsin kirjan, jonka joku opettaja mainitsi pari vuotta sitten puhuessaan kyseisen aikakauden kohahduttavista kirjailijoista. Suomenruotsalaista Christer Kihlmania on luonnehdittu tunnustuskirjailijaksi, sillä hän kirjoitti melko avoimesti omaan elämäänsä ja itseensä liittyvistä asioista, jotka muut olisivat kenties pitäneet salassa. Näihin hurjiin tunnustuksiin kuuluivat muun muassa homous ja alkoholismi. Lukemassani teoksessa, joka ilmestyi 1960, niistä ei näkynyt jälkeäkään ainakaan päähenkilö Karl-Henrikin kohdalla, vaikka viina välillä virtasikin vapaasti. Epätavallisempi polku kirjassa oli Kallen sotkeutuminen ystävänsä alaikäiseen tyttäreen Annikaan, ja oli hänen ystävänsäkin samoilla linjoilla vikitellessään nuorta Lucia-kandidaattia. Lolita-teema siis oli se shokeeraavin juonenkulku, vaikka nykypäivänä moinen tuskin hetkauttaa ketään. Varsinkaan kun Kalle hädin tuskin koskettaa himoitsemaansa naista.

Kalle ei onnistu olemaan vastuuntuntoinen aikuinen Annikalle, joka ehkä vain hakee isähahmoa likaisen peräänsä kuolaavan miehen sijaan. Hän ei onnistu kovinkaan hyvin myöskään saadessaan huostaansa oman 16-vuotiaan poikansa, jonka kanssa ei ole ikinä ollut tekemisissä. Kirjassa ei sinänsä tapahdu kovin paljon, sillä suuri osa keskustelusta käydään Kallen pään sisällä. Päivät kuluvat, kun hän käy läpi työpäiviä ja ihmiskohtaamisia.

Mielestäni erityinen puoli kirjassa on sen kieli ja tapa, jolla Kallen elämää ja ajatuksia kuvataan. Välillä kerronta on perinteistä eikä lukijalla ole mitään vaikeuksia seurata Kallen arkiaskareita ja mielipiteitä tapahtuvista asioista. Mutta toisinaan Kalle unohtuu omiin ajatuksiinsa, jotka välitetään lukijalle hengästyttävänä asiasta toiseen hyppelevänä virtana, joka jatkuu sivukaupalla ilman yhtäkään pistettä. Vaaditaan kovaa keskittymistä, jotta Kallen jokaisesta mietteestä saa kiinni ja jotta sitä edes jaksaisi seurata, sillä kovin relevantteja hänen ajatuksensa eivät aina ole. Tämä välillä jopa paniikinomainen ajatusten pommittaminen liittyy yleensä Annikaan, sillä Kalle muuttuu hänen ympärillään hetkittäin epävarmaksi pikkupojaksi, joka ei ole varma siitä, mitä hänen ihastuksensa ajattelee ja pelkää hirvittävästi tulevansa torjutuksi. Silloin hänen ajatuksensa lähtevät laukkaamaan ja hän voi mielessään siirtyä aivan eri paikkaan kuin missä todellisuudessa on, hän voi hypellä ajassa ja uppoutua johonkin muistoon niin, ettei hänen tarvitse kohdata nykyisyyttä, jossa odottaa epävarmuus ja syyllisyys (sillä vaikka Kalle myöntää sen vasta lopussa, hänellä on sentään ymmärrystä hävetä tunteitaan alaikäistä tyttöä kohtaan, joka kaiken huipuksi on hänen ystävänsä lapsi). Luulisin tämän kirjoitustyylin poikkeavan totutusta, sillä sodanaikaiset ja sitä edeltävät tarinat keskittyivät tietääkseni enemmän tapahtumien kuvaamiseen ja vaikka pääosassa olisikin ollut yksilö, painoarvo oli hänen toiminnallaan eikä hänen pohdinnoillaan. Vaikka päähenkilöiden ajatuksia olisikin kuvattu, ne olivat lyhyitä asiaan liittyviä tekstejä eivätkä sivukaupalla jatkuvaa epämääräistä assosiointia ja ajassa siirtyilevää muistelua.

 Kirjan ilmestyessä kohua herätti paitsi itse aiheena oleva teinityttöön sekaantuminen myös suomenruotsalaisen ylemmän luokan kuvaaminen, joka ei ole imartelevaa. Kalle haukkuu mielessään milloin ketäkin koulun opettajista työtovereihinsa, ja hänen hyvä ystävänsä kuvataan lähes alkoholistina. Kalle ei toki itse ole muita ylempänä. Mielestäni hämmästyttävää on kuitenkin se, että Kallen ja Annikan välillä ei missään tilanteessa tapahdu seksuaalista kanssakäymistä, jos rintojen koskettamista ei lasketa. Lopussa mahdollisuus kyllä olisi, mutta Kalle havahtuu viime hetkellä Annikan maatessa jäykkänä ja alastomana hänen edessään, eikä hän pystykään tekemään sitä, mitä on niin kiihkeästi toivonut. Kuin sormia napsauttamalla Kalle näkee itsensä yhtäkkiä likaisena vanhana miehenä, joka on pakottanut tytön epämiellyttävään tilanteeseen. Lukijalle jää epäselväksi, kuinka tosissaan Annika on ollut mukana leikissä ja kuinka suuri osa tapahtumista on Kallen pään sisällä vääristynyttä toiveajattelua. Kenties Annika on koko ajan ollut vastahakoinen ja toivonut Kallen olevan enemmän isän korvike kuin potentiaalinen rakastaja. Selvää on ainakin se, ettei Annika ole täysillä mukana, sillä välillä hän itkee ja haluaa selvästi pois Kallen seurasta. Kalle kääntää tämän ympäri ja uskottelee itselleen, että tyttö haluaa häntä yhtä paljon kuin hän tyttöä, eikä hän käskiessään Annikan seuraamaan itseään näytä huomaavan estelyä ja itkemistä. Tai sitten hän uskottelee itselleen, että se johtuu jostakin muusta. Oletin, että kirjassa kuvailtaisiin jotakin paljon kamalampaa kuin likaiset ajatukset ja hennot koskettelut, mutta luultavasti kirja olisi silloin joutunut sensuurin kohteeksi.

Turhautuminen tilanteesta Annikan kanssa saa Kallen kokemaan eräänlaisen poliittisen herätyksen, jonka seurauksena hänen tyylinsä kirjoittaa pääkirjoituksia muuttuu radikaalimmaksi kuin aiemmin. Hän haukkuu periaatteessa koko yhteisöään, hän moralisoi ja ottaa eräänlaisen profeetallisen asenteen, kuten hänen raivostuneet tuttunsa huomauttavat. Kuten sanottu, Kalle itse ei ole muita ylempänä, mutta hän yrittää silti kertoa, mikä on oikein ja väärin ja mikä on vialla heidän yhteiskunnassaan. On lähinnä huvittavaa millaista kaksinaismoraalia hän viljelee, eivätkä ihmisten reaktiot palauta häntä ruotuun ainakaan heti. Kirjan lukijat vetivät varmasti itsekin herneen nenään jos tunnistivat itsensä kuvatuista suomenruotsalaisista piireistä, joten myös Kihlman itse otti riskin laittaessaan Kallen kirjoittamaan kapinallisia tekstejä.

Kirja oli välillä hieman puuduttava, kun sivukaupalla täytyi seurata Kallen haahuilua joko hänen päänsä sisällä tai paikasta toiseen. Loppu jäi hieman mysteerisesti avoimeksi, ja minua jäi kaihertamaan, mikä Kallen pojan kohtalo oli. 60-luvun Helsinki tuntuu etäiseltä eikä ollut helppoa nähdä henkilöitä edessään, sen verran karrikoiduilta ne välillä tuntuivat. Viihdyin kuitenkin silloin kun pääsin kunnolla uppoutumaan Kihlmanin luomaan maailmaan, ja tekstin tunnelmat vaihtelivat välillä taitavasti vakavasta pohdiskelusta hupaisaan dialogiin.