torstai 26. tammikuuta 2012

Helmi Kekkonen - Valinta


Viime vuoden puolella eräs parhaista lukemistani kirjoista oli Joonas Konstigin Kaikki on sanottu, jonka aikana kolme sisarusta yrittivät selvitä isänsä kuolemasta. Kirjoittamista kahdessakin eri korkeakoulussa opiskelleen  Helmi Kekkosen toinen teos Valinta  käsittelee samaa aihetta myöskin kolmen sisaruksen perspektiivistä, mutta niin eri tavalla, että yhtäläisyydet näiden kahden teoksen välillä loppuvat ennen kuin ehtivät edes alkaa.

Suurimmaksi osaksi tapahtumia pyöritellään ja viedään eteenpäin Aavan eli edesmenneen miehen tyttären ajatusten kautta, mutta välillä siirrytään Aavan äidin Ruutin näkökulmaan. Kyseessä ei ole rankka selviytymistarina vaan herkkä ja lempeä kertomus siitä, miten perheenjäsenen kuolema myllertää läheisten pään sisäistä maailmaa ja saa liikkeelle sakean muistojen virran, aivan kuin kirkasta merivettä hämmentäisi pohjamutia myöten ja pinnalle nousisi sankka pyörteilevä hiekka- tai mutakerros. Kyse ei kuitenkaan ole likaisesta kuohunnasta, vaan menneen pikakelauksesta ja merkittävien hetkien uudelleen elämisestä siksi, että ne veisivät surun hetkeksi pois ja auttaisivat muuntamaan sitä helpompaan muotoon.

Kirja ei koostu pelkästä menneisyydessä vellomisesta, vaan kuolema sysää liikkeelle salaisuuksia, joista on vaiettu vuosia ja jotka ovat hiertäneet enemmän tai vähemmän huomaamatta Ruutin ja hänen lastensa välejä. Miehensä kuoleman jälkeen Ruut päättää laittaa talon vuokralle, jonka takia joka ikinen tavara on käytävä läpi ja pakattava laatikoihin. Pelkkä ajatusten tuulettaminen ei siis riitä, vaan Ruutin on paettava tai ainakin siirryttävä pois konkreettisten muistojen tieltä. Aava asuu isänsä kuoleman jälkeen pitkiä aikoja lapsuudenkodissaan äitinsä tukena, ja vaikka kumpikaan ei ole puheliainta sorttia toistensa seurassa, on pelkässä läsnäolossa hiljaista tukemista. Mutta yhteiselo ei suju aivan kitkattomasti, vaan loppua kohden äänettömyyteen piilotetut menneisyyteen sijoittuvat kriittiset kohtaamiset saatetaan pienoisen räjähdyksen tapaan päivänvaloon, kuin liplattavat laineet yltyisivät velloviksi tyrskyiksi ja laantuisivat taas auringon pilkistäessä rauhoittavasti pilvien takaa.

Aavan ja hänen siskonsa Helenan suhde on etäinen, eivätkä he osaa käydä montakaan keskustelua ärsyyntymättä toisiinsa. Päällisin puolin Helena vaikuttaa syypäältä jäljelle jääneen perheen laiminlyömiseen ja talon kasaan pakkaamisesta piittaamattomuuteen joista Aava häntä moittii, mutta lapsuudessa asetetut roolit ja kateuden tunteet ovat seuranneet Helenaa aikuiseen elämään ja ovat jos nyt eivät oikeutus niin ainakin ymmärrettävä syy hänen vastahakoisuuteensa. Kekkonen on taitava kuvaamaan sekä ihmisten välisiä monimutkaisia suhteita, joissa jokainen lausuttu sana voi olla ratkaiseva ja täynnä piilotettuja merkityksiä, mutta parhaimmillaan hän on loihtiessaan lukijan silmien eteen hippusia henkilöiden menneisyydestä. 

Helenan ja Aavan pikkutyttönä kokemat lapsuuteen kuuluvat viattomuuden ja huolettomuuden täyttämät pitkät päivät kuljettivat minut välillä omiin pätkittäisiin auringonpaisteisiin lapsuusmuistoihini, joiden aiheuttama nostalgia vahvistivat lukemiani (oletetusti) fiktiivisiä muistoja ja lisäsivät niihin ripauksen todentuntuisuutta. Ei sillä että Kekkosen teksti mitään lisäuskottavuutta kaipaisi, se kun on jo valmiiksi henkilökohtaisen ja todellisen oloista.
Laituriin on kiinnitetty kumivene, rannassa on kaisloja ja sammalta, keltaisia kukkia ja pyöreitä kiviä. Nousemme ylös, kävelemme varjoisille kiville  ja kyykistymme niiden liukkaille pinnoille. [...] Menemme takaisin laiturille, Helena käy makuulle ja minä myös, laiturin lankuissa on tikkuja jotka painautuvat selän ja säärien ihoon mutta en välitä. Jostain kaukaa tulee bensan haju, kitkerä mutta suloinen. 
Niin eläväinen kuvaus, joka tietenkin vie minut omalle mökilleni niihin aikoihin, kun kahlasimme pikkusiskojeni kanssa rantaviivaa pitkin yrittäen pyydystää pikkuruisia kaloja ämpäriin. Aavalla on myös veli, jota hän ikävöi lohduttomasti ja joka on lähtenyt kotoa jo ennen täysi-ikäistymistään. Hänen lähtönsä todelliset syyt selviävät vasta viimeisillä sivuilla, vaikka Kekkosen hienovaraisen kirjoitustyylin takia ne ovat arvattavissa jo paljon aiemmin. Samoin lopussa selviää miksi Aava haluaa erota miehestä, jolle hän periaatteessa puhuu läpi koko teoksen, hieman kuin hän kertoisi rakkaalleen miksi on ajautunut siihen mihin on ja miksi hän kokee isänsä kuoleman niin kuin sen kokee. Tarinaan tulee tämän hetkittäisen sinuttelun myötä jonkinlaista lyyrisyyttä, kuin lukisi haikeaa rakkausrunoa:
Laskin käteni kätesi päälle, sanoin tule mukaan. Suljit silmäsi, olimme siinä kunnes vedit kätesi pois ja nousit, minä soitan jos tulen.

Ikävä ei vain isää vaan myös veljeä ja rakastettua kohtaan saa Aavassa aikaan melkein kummitustarinan tapaisia aavemaisia muistoja, joiden päällä leijailee pölyä ja joista tulee hieman intensiivisempiä kun ne kuvittelee läpitunkemattoman hiljaisuuden peittämiksi:
Kaipaan sinua nyt, kun ulkona on vain pimeää ja märkää, kauempana kuohuu raskas meri, enkä minä nukahda. Ajattelen meidät vanhaan kerrostaloon, hiljaisen kadun varrelle, korkeaan valoisaan asuntoomme, jossa on kaksi samankokoista huonetta ja pieni keittiö.
Kekkosen yksityiskohtaiset kuvailut tempaavat lukijan mukaansa jokaiseen muistoon, joten ei ole pelkoa siitä, että Aavan menneisyys jäisi etäiseksi eikä onnistuisi koskettamaan.

Valinta on vaikuttavimmillaan kun sen lukee yhdeltä istumalta alusta loppuun. Sama pätee toki suurimpaan osaan kirjoista, mutta jos tätä teosta lukee kovin pätkittäisesti, ei vahvoihin muistoihin ja hienoisesti vaihteleviin tunnetiloihin pääste yhtä helposti käsiksi kuin jos tarinaan sukeltaa päistikkaa ja nousee pinnalle vasta kun ristiriidat ja erimielisyydet on setvitty.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Charles Bukowski - Pulp


Taas kerran kirja, joka omaa jonkin sortin klassikkostatuksen mutta johon minä tartuin vasta nyt, kun teos pomppasi vahingossa näkökenttääni kirjastossa. Nyt on myös toisen nolon tunnustuksen paikka: en ole lukenut mitään muuta Charles Bukowskilta (1920-1994) ennen Pulpia, mikä taitaa olla synti ja häpeä kun kyseessä on näinkin tunnettu kirjailija. No, ainakin olen kuullut Bukowskin nimen useissa yhteyksissä, joten täysin ulalla en sentään ole.

Kun nyt kerran aloin avautua, niin eiköhän samalla kannata kertoa kolmaskin ja viimeinen uskalias paljastus: en oikeastaan pitänyt Pulpista. Se oli niin epäjohdonmukainen, tai suoraan sanottuna täysin järjetön, etten jaksanut lukea kuin puolikkaalla keskittymisliekillä. Tämä kirja ei nimittäin tarvitse yhtään mitään älynystyröitä avautuakseen lukijalle. Takakannen sitaatti kirjailijalta paljastaa, että Bukowski itse ei miettinyt mitään laatuvaatimuksia kirjaa kehitellessään, vaan tärkeintä kirjoitusprosessissa oli hauskanpito. Lukaisin kommentin "Pulp saattaa tuhota vähäisen maineeni, mutten piittaa paskan vertaa" juuri ennen kuin käänsin ekan sivun esiin, ja lausahduksesta muodostuikin eräänlainen motto tarinan taustaksi.

Nick Belane on tituleerannut itsensä LA:n parhaaksi yksityisetsiväksi, ja hän suostuu hoitamaan minkä tahansa homman kunhan hinnasta sovitaan. Toimeksiannot ovat kuitenkin useimmiten sen verran outoja ja lähes mahdottomia selvittää, että Belane katsoo parhaaksi istuskella 90% ajasta toimistossaan tai baarissa ja keskittyä positiiviseen ajatteluun, joka lasketaan hänen silmissään työnteoksi.

Lähes jokainen kappale (jotka muuten vaihtuvat parin sivun välein aina kappale numero viisikymmentäyhteen asti, mikä kertoo jotain kirjasen helppolukuisuudesta) alkaa sillä, että Belane istuu toimistossaan eikä oikein tiedä mitä tekisi. Ratkaisut  ja sopivat ihmiset joutuvat itse hyppäämään hänen nenänsä eteen, jotta hän tietäisi mihin suunnistaa seuraavaksi. Kun hänet palkataan jäljittämään mystistä ranskalaista kirjailijaa, joka on virallisesti kuollut kauan sitten, Belane törmää häneen kirjakaupassa ja päästää hänet pari kertaa käsistään ennen kuin edes tajuaa lähteä varjostamaan tätä. Usein kummallisten hämäräveikkosten täytyy soittaa Belanelle ja tarjoutua myymään tälle todisteita, jotta Belane pääsisi eteenpäin puuhissaan.

Lopulta kaikki irrallisilta vaikuttaneet työtehtävät kietoutuvat yhteen tolkuttomaksi sekasotkuksi, jossa on hyvin hankala pysyä mukana. Tai ehkä tässä kohdassa olisi sittenkin tarvinnut sitä hieman vahvempaa keskittymiskykyä, vaikka minulla onkin pienoinen epäilys siitä, että Bukowski itsekin oli hieman sekaisin tapahtumien ja henkilöiden välisten yhteyksien kanssa. Viimeisellä sivulla saadaan jonkinlainen perinteinen tapahtumien kertaaminen ja setviminen, mutta harmi kyllä se koskee aivan epärelevantteja yksityiskohtia - kuten Belanen huoneeseen ilmestynyttä pumpattavaa barbaraa - suurten mysteerien sijaan.

Teoksen hyviä puolia ovat mainiot parodiset piirteet, jotka pilkkaavat estottomasti perinteisten kovaksikeitettyjen dekkarien tosikkomaista genreä. Näiden vakiintuneiden salapoliisiromaanien päähenkilöt ovat aina mysteerisiä koviksia, jotka keskittyvät kiskomaan viinaa, sanailemaan nokkelasti jokaisen vastaantulijan kanssa ja hurmaamaan toinen toistaan kauniimpia naisia. Pulpin naiset ovat vaatimattomasti sanottuna lumoavia: itse asiassa he ovat niin seksikkäitä, etteivät välillä ole edes tältä planeetalta. Belanen asiakkaista yksi on älyttömän kuuma Leidi Kuolema, joka on nimensä mukaisesti kuolemaa aiheuttava leidi. Toinen taas on avaruusolio Jeannie Nitro, joka todella laittaa housut pullottamaan, ellei satu omaksumaan todellista muotoaan, joka on ällöttävä käärmemäinen yksisilmäinen luikertava otus.

Minua harmittaa, etten lukenut kirjaa englanniksi, sillä olisin varmasti saanut siitä irti ainakin paljon enemmän kielellistä ilottelua kuin suomalaisesta versiosta. Käännöksessä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta esimerkiksi "mutsinnussija" ei vain koskaan tule sointumaan yhtä hyvin kuin alkuperäinen muotonsa. Silti monet kohdat ja älyttömät sanailut osapuolten välillä saivat huvittuneen hymyn kareilemaan suupielissäni.

Tilatessaan baarissa aluksi kaksi kiinalaista olutta kerralla Belane meinaa joutua vaikeuksiin, kun baarin omistaja Blinky ohjeistaa häntä tilaamaan ensin yhden pullon ja vasta sen juotuaan toisen. Ennen tätä Belane on käynyt samaa väittelyä juomia tarjoilevan tytön kanssa, joka on kehottanut Belanea kääntymään psykiatrin puoleen outojen mieltymystensä takia. En edelleenkään ymmärrä mitä outoa on kahden oluen tilaamisessa samaan aikaan ja miksi Bukowski on kirjoittanut siitä kokonaisen kappaleen, mutta kirjassa se on joka tapauksessa suuri ongelma.
Siinä he seisoivat minua katsellen. Otin sikarin esille ja sytytin sen. "Toi haisee", sanoi Blinky. "Niin haisee sun kuonaskin", sanoin. "Mitä?" "Tuokaa minulle kolme pulloa kiinalaista olutta. Ei lasia." "Tämä kundi on sekopää", sanoi Blinky.
Tilanteessa ja sanailussa ei ole mitään järkeä, mutta ainakin Belane saa lopussa tahtonsa läpi uhkaillessaan Blinkyä väkivallalla.

Belanen omissa ajatuksissa on yhtä vähän tolkkua kuin kirjan kohtaamisissa ja dialogeissa.
Olin jumissa niin kuin muukin maailma. Notkuimme ja odotimme kuolemaa ja puuhailimme muodon vuoksi. Jotkut eivät edes puuhailleet muodon vuoksi. Olimme vihanneksia. Meikäläinen oli just sellainen. En tiedä mikä vihannes olin. Tuntui kuin olisin nauris. Sytytin sikarin, vedin henkeen ja kuvittelin tietäväni mistä helvetistä oli kyse.
Nauris? Yhtenä hetkenä Belane on masentunut eikä kiinnostu mistään, toisena hän taas viilettää menemään hymy huulilla ja tuntee elävänsä täysiä ja kokee elämänsä olevan vasta alkamaisillaan.

Suosittelen lukemaan kirjaa väsyneenä, sillä silloin saa hersyvimmät naurunhohotukset. Juonellisesti Pulpista ei ole paljon mihinkään, tosin jos sattuu olemaan pikalukija, en näe mitään estettä tämän kirjan hotkaisemiselle välipalaksi mielekkäämpien teosten ohessa. Bukowski on myös saanut ujutettua jotain sympaattista Belanen hahmoon, sillä aloin pitää hänestä enemmän kirjan loppua kohden. Hänen hämmentyneisyytensä ja laiska saamattomuutensa yhdistettynä haavoittuvaan wannabe-kovanaamaisuuteen aiheutti sen, että aloin melkein herkistyä. Silti 190 sivua pelkkää hassuttelua oli minulle hieman liikaa.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Richard Mason - Muistojen huoneet


Jos haluat lukea paksun romaanin, johon on mahdollista uppoutua sen verran syvälle, että henkilöhahmoista tulee kuin omia tuttuja ja tapahtumista kuin oman arkielämän käänteitä, kannattaa ottaa pari päivää lomaa ja lukea Richard Masonin Muistojen huoneet. Harmi kyllä en itse pystynyt ahmimaan kirjaa yhdeltä istumalta alusta loppuun, sillä sivuja oli lähemmäs kuusisataa ja lukemiselle varattu aika elämässäni pätkittäistä. Silti kirjan sisältö heräsi aina yhtä vilkkaasti eloon kun siihen tartuin, ja kirjan imaistua minut maailmansa lukemisen lopettaminen oli aina yhtä vaikeaa.

Ulkokuoreltaan kovan bisnesnaisen Eloisen äiti Joan on tullut siihen ikään, ettei hän fyysisen kuntonsa puolesta voi asua yksinään, joten kieltäytyessään edes ehdottamasta äitinsä majoittamista omaan kotiinsa Eloise antautuu energiseen etsintään löytääkseen kaikista parhaan vanhainkodin äitinsä viimeiseksi tyyssijaksi. Sellaisen löydyttyä ja Joanin asuttua siellä jonkin aikaa hän alkaa osoittaa merkkejä Alzheimerista, jotka muuttuvat huolestuttavan nopeasti yhä vakavammiksi. Eloise joutuu kamppailemaan äitinsä tilasta huolehtimisen lisäksi myös oman työpaikkansa kriittisessä tilanteessa, johon on kietoutunut hänen nuoruusvuosiensa suuri rakkaus Claude, äkkipikainen pelottava pomo ja verinen mutta sivistynyt taistelu ammatillisesta tai oikeastaan kaikkiin elämän osa-alueisiin liittyvästä paremmuudesta samanikäisen naispuolisen kollegan kanssa.

Vain lukija ja Joanin nuori ystävä, 16-vuotias läheisen kirjaston arkistoissa työskentelevä Paul, tietävät todellisen syyn Joanin "sairauteen": hän elää vahvasti mielikuvitusmaailmassa, jonka avulla hän käy läpi menneisyytensä kipeitä asioita. Hänellä on kyky matkustaa ajassa kunhan vain onnistuu uppoutumaan tarpeeksi syvälle mielensä syövereihin, ja joskus hänen muistelunsa liittyvät todellisiin monen vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin, joskus hänen lukemiinsa edellisen vuosisadan asioihin. Paulin avulla Joan saa tietää ällistyttävän suuria paljastuksia sukulaistensa kohtalosta Etelä-Afrikan keskitysleireillä 1900-luvun alussa, joiden julmuus ja järkyttävyys saivat minut moneen kertaan lähes pahoinvoivaksi. En ole mitenkään tietämätön historian lukuisista kammottavista ihmiskohtaloista, vaan inhotukseni on todiste Masonin vakuuttavista ja taitavista kirjoitustaidoista, jotka saavat lukijan eläytymään tapahtumiin täydellä sydämellään. Kirjan lopussa oleva pieni jälkikirjoitus, joka paljastaa Masonin omat kytkökset Etelä-Afrikan huonoihin olosuhteisiin, tekevät kirjan tapahtumista vielä hieman todentuntuisemmat.

Eloisen ja Joanin suhde on kirjan vaikuttavinta antia. Äidin ja tyttären välit ovat niin monitahoiset ja mysteeriset, etteivät ne voi aueta kunnolla kenellekään ulkopuoliselle. Kirjassa voimakas rakkaus peittyy tyynen kohteliaisuuden alle, joka tuntuu välillä menevän liiallisuuksiin, aivan kuin Joan ja Eloise roikkuisivat siinä kuin viimeisessä oljenkorjessa, joka estää räjähdyksen, joka aiheutuisi raskaiden tai epäselvien aiheiden tuomisesta päivänvaloon. Eloise potee huonoa omaatuntoa siitä, ettei arvosta Joanin elämänmittaista omistautumista lapsistaan huolehtimiselle tarpeeksi toivottaakseen tämän tervetulleeksi kotiinsa. Samalla hän tietää, ettei voisi elää äitinsä kanssa uhraamatta oman elämänsä rutiineja ja rytmiä, joista hän ei ole valmis luopumaan. Kirjan aikana Eloise ottaa kehityksessään aimo harppauksia ja puhkeaa loppua kohden kukkaan todistaen samalla sen, ettei ihmisen henkilökohtainen kehitys lopu nuoruudessa. Itse asiassa se ei pysähdy ikinä. Joanin menneisyyden salojen selvittäminen on siitä toisenlainen esimerkki, ja hänen turhautumisensa oman kroppansa kykenemättömyyteen suorittaa jokapäiväisiä askareita ripeään tai edes normaaliin vauhtiin kertoo hänen sielunsa nuoruudesta. Hänen vajoamisessaan menneisyytensä kamppailuihin - jotka lopulta kääntyvät häntä vastaan - on jotakin sydäntäsärkevää, samoin kuin Eloisen ristiriitaisissa tunteissa äitiään kohtaan.

Surullisinta kirjassa on vanhainkodin toimintatavat, jotka eliminoivat kokonaan vanhojen ihmisten henkilökohtaisen tilan ja mielipiteet. Vaikka Eloise maksaa itsensä kipeäksi siitä, että Joan saisi asua ylellisimmässä mahdollisessa vanhainkodissa, ei raha lopulta takaa yhtään mitään, kuten niin monessa muussakaan asiassa tässä elämässä. Hoitajilla näyttää olevan oikeus tehdä kaikki päätökset ruokailuajankohdista ja syömisten sisällöstä vanhusten luona vieraileviin ihmisiin, ja jotkut hoitajista jopa jättävät koputtamatta astuessaan sisään asukkaiden huoneisiin. Aivan kuin vanhemmat ihmiset eivät enää omaisi ihmisten oikeuksia vaan muuttuisivat suureksi laumaksi kaitsettavia olentoja, joilla ei ole omaa tahtoa tai elämää. Raivostuttavinta on, että vanhainkodin hoitajien vastaus asukkaiden niskurointeihin (eli mielipiteiden ilmaisuun) on rauhoittavien piilottaminen heidän ruokaansa, eivätkä he koskaan missään tilanteessa luovu pelottavan rauhallisesta ja ärsyttävän tehokkaasta ja muka-ystävällisestä roolistaan. Siksi onkin niin suloisen tyydyttävää lukea Joanin omasta ihastuttavan ilkikurisesta ja kekseliäästä taistelusta vanhainkodin viheliäisimpiä hoitajia vastaan. Hänen tapansa päästä pitkästyttävästä Alzheimer-testistä on esittää nukkuvaa lääkärin juuri päästessä vauhtiin kyselylomakkeensa kanssa, ja taas yhden uuden pillerin nielemisen hän välttää kopauttamalla täysinäisen teemukin lähietäisyydeltä päin ylihoitajan naamaa.

Mason on punonut yhteen ilahduttavan polveilevan ja monisäikeisen kertomuksen, jota viedään eteenpäin sekä Eloisen että Joanin näkökulmasta ja välillä myös pienempiroolisten ihmisten puheenvuoroilla. Eloisen muistelut alkuvuosista ranskalaisen Clauden kanssa ovat niin romanttista luettavaa, että ehdotin poikaystävälleni muuttoa Pariisiin luettuani antaumuksella ja rakkaudella kirjoitetut pätkät "the city of light":in kaduilta (harmillista kyllä poikkikseni ei suostunut). Samanlainen on koko romaani: intohimoinen, haikea ja niin rakastettava, että olen erittäin onnellinen aloitettuani vuoteni näin korkeatasoisella ja lämpöisellä kertomuksella.

torstai 5. tammikuuta 2012

Elina Tiilikka - Myrsky



Nuorempana lempileffani oli Espoon viimeinen neitsyt. Siinä kiltti tyttö muuttui pahikseksi, lähti liftaamaan ympäri Suomea parhaan ystävänsä kanssa, jonka myöhemmin hylkäsi rakastuttuaan festareilla hävyttömään kovispoikaan, joka varasteli henkensä pitimiksi. Kenties katsoin leffaa uudestaan ja uudestaan siksi, että päähenkilö Minna (jotain kertonee se, että muistan edelleen nimen) teki jotain radikaalia vaikka tuli melko samoista lähtökohdista kuin minä. Ainakin hän oli alussa yhtä kiltti ja viaton, ja vaikka en ikinä olisi uskaltanut karata kotoa ja lyöttäytyä satunnaisen hurjan pojan seuraan, kunnioitin ja ihailin Minnaa.

Myrsky-kirjan päähenkilönä on myös kapinallinen tyttö Myrsky, joka ei välitä yhteiskunnan kriteereistä vaan toimii täysin kuten itse huvittaa. Hänkin löytää karskin rosvon, jonka nurkkiin jää asumaan. Olin 13 kun Espoon viimeinen neitsyt ilmestyi, ja olisin saanut sen ikäisenä varmasti hurjan paljon enemmän irti tästäkin kirjasta. Enää nuorten ihmisten oikuttelut ja itsensä etsimiset eivät kauheasti kiinnosta, ellei tarinoista löydy paljon enemmän kuin paikasta toiseen ryntäilemistä ja sekavien ajatusten ja hölmöjen ideoiden toteuttamista.

Myrsky on jo teini-ikänsä ohittanut, mutta se ei näy millään tavalla hänen käytöksessään. Itse asiassa se ei näy myöskään Tiilikan kirjoitustyylissä: hän poukkoilee kerronnassaan aivan yhtä villisti kuin Myrsky, hän pohjustaa tarinaa aikansa kunnes hylkää kehittelemänsä tarinalinjan ja siirtyy ryminällä seuraavaan. Kaikkien kirjojen ei toki tarvitse kertoa yhdestä asiasta ja pysyä samassa paikassa, mutta pieni johdonmukaisuus olisi suotavaa lukijan kiinnostuksen ylläpitämiseksi. Mikään tarinassa ei tunnu realistiselta eikä oikeastaan edes mielenkiintoiselta, kun maisemat Myrskyn päihdetäyteisen mielen taustalla vaihtelevat yhdestä loukosta toiseen.

Myrsky opiskelee epämääräisessä taidekoulussa, jonka tunnit näyttävät koostuvan pelkästä maalin roiskimisesta kankaalle. Myrsky osallistuu harvoin tunneille, ja silloin kun hän päättää näyttää niillä naamaansa, opettajat suhtautuvat hänen lintsailuunsa hellän paheksuvasti, kuin kaitsisivat villiä 5-vuotiasta, joka ei jaksa keskittyä yhteen asiaan minuuttia kauempaa. Myrskyllä on määrittelemätön suhde toiseen oppilaaseen Leeaan, joka on jotakin ystävän ja rakastajan väliltä olematta oikeastaan kuitenkaan kumpaakaan. Ainakaan Myrskyllä ei ole mitään ongelmaa jättää Leeaa oman onnensa nojaan ja toimia asioissa täysin oman halunsa mukaisesti.

Vasta otettuaan hatkat ja törmättyään paha poika Marekiin Myrsky kiintyy sen verran, että pysyy jonkin aikaa aloillaan prinssinsä mökissä. Sieltäkin hän karkailee säännöllisin väliajoin milloin huumeiden, milloin karkureissujen takia. Marek ei toki tuiman ulkokuorensa takia näytä muita välittämisen merkkejä kuin väkivaltaisen seksin muodossa, ja joskus hän suvaitsee ottaa Myrskyn mukaan rosvousreissuilleen. Oikeat nykyajan Bonnie ja Clyde siis, mutta niin tylsässä ja ennalta-arvattavassa muodossa.

Teoksen tarkoituksena on ilmeisesti kuvata kaksisuuntaista mielialahäiriötä potevan nuoren naisen elämää, sillä se on Myrskyn kaikkien spontaanien edesottamusten taustalla. Kirja sisältääkin monia perusteellisia kuvailuja niin manian kuin masennuksen jaksoista, mitkä ovat asiasta tietämättömälle oikeastaan ihan opettavaista luettavaa. Ei toki kannata olettaa, että kaikki kyseisestä mielialahäiriöstä kärsivät käyttäytyisivät yhtä irrationaalisesti ja itsetuhoisesti kuin Myrsky, sillä hän kieltäytyy syömästä lääkkeitä ja elää mieluummin täysillä nuoruutensa kuin kuolee vanhempana tylsän ja hitaan elämän päätteeksi. Eli kaikkien melankolisten ja itsetuhoisten taiteilijaluonteiden sankari Kurt Cobainkin on saatu ujutettua mukaan. Myrskyn oman itsemurhan estää vain hänen kykenemättömyytensä päättää millä tavoin hän sen tekisi, keinoja kun on niin monia ja houkuttelevia.

Haukotuttavaa kirjassa on myös puhekieli. Koko ajan ollaan Myrskyn pään sisällä ja seurataan hänen levottomien ajatustensa juoksemista tunnetilasta toiseen.
Puin päälleni ja menin ulos. Kiersin talon reunaa oikaistakseni tielle, sillä tarvitsin liikuntaa ja happea. Sydämeni alkoi kahvin vuoksi tykyttää ja jouduin käpertymään maahan saadakseni vedettyä henkeä. Aina varoiteltiin, ettei saisi käyttää päihteitä. Mutta kofeiini, joka laskettiin päihteeksi, oli turmiollisempaa kuin moni vakavammaksi luokiteltu huume.
Kömmin pystyyn, siristin silmiäni ja vilkaisin taivaalle, missä Buddhan pyöreän vatsan muotoiset pilvet purjehtivat kovaa vauhtia poispäin. Ne pakenivat luotani, joten pinkaisin juoksuun pitkin tietä enkä huomannut vastaantulevaa rekkaa, ennen kuin se kohosi aivan edessäni kuin tuomiopäivän lähettiläs torvet soiden.
Jaaha, kiva tietää. Mihinkäs harhaillaan seuraavaksi? Myöskään Myrskyn muka-syvälliset keskustelut katusoittajan kanssa McDonald'sissa eivät ihastuta eivätkä suoranaisesti edes ärsytä, vaan hänen puunhalaaja-asenteensa ja köyhien auttaminen sekä heidän kanssaan ajan viettäminen tuntuu vain pakotetulta laupias samarialainen-aspektilta muuten jo epäuskottavassa tarinassa. Kaiken lisäksi lukija joutuu seuraamaan Myrskyn oi niin rankkaa kamppailua sisäisen äänensä kanssa, joka jatkuvasti mollaa ja pilkkaa häntä. Kenellä meistä ei olisi epävarmoja hetkiä, joiden aikana kaikki mitä itse tekee tai sanoo tuntuu tyhmältä?

Kuten sanottu, tämä kirja täyttää varmasti tehtävänsä teini-ikäisten epävarmojen maailmalle vihaisten tyttösten keskuudessa, jotka ottavat luultavasti mielellään tuuliviirin lailla kieppuvan hulluttelevan Myrskyn esikuvakseen. Minua Myrskyn sekoilut eivät viihdyttäneet eivätkä hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Helppolukuisuutensa ja heppoisuutensa vuoksi en edes jaksanut närkästyä siitä, että tuhlasin aikaani opuksen läpi kahlaamiseen.