Lionel Shriver - Jonnekin pois

Olen aina ollut vaikuttunut Lionel Shriverin kirjoitustaidoista siksi, että hän saa minkä tahansa aiheen muuttumaan kiinnostavaksi. Olen edelleen ihmeissäni siitä, etten voinut irrottaa otettani hetkeksikään kirjoista, joissa snookerin tai tenniksen pelaaminen on suuressa osassa. Tietenkin kirjoissa on paljon muuta konkreettisten tapahtumien lisäksi, kuten syviä pohdintoja ihmisten välisistä kummallisista suhteista, mutta ihmetyksen aiheena onkin se, että KAIKKI Shriverin kirjoissa kiehtoo, kuulostipa juoni lyhyesti selitettynä miten tylsältä tahansa. Koetin tiivistää romaanin Jonnekin pois ystävälleni siten, että se tekisi oikeutta vahvalle lukukokemukselle, mutta kaikki mitä sain sanotuksi kuulosti pettymykseltä. En olisi ainakaan itse halunnut lukea kirjaa oman selostukseni pohjalta, mutta yritän silti kuvailla sitä uudestaan.

Periaatteessa kirja kertoo Shepherdistä ja hänen vaimostaan Glynisistä, joka sairastuu harvinaiseen syöpään. Shep on vuosikausien ajan haaveillut muuttamisesta Pemban saarelle, mutta hän jäädyttää suunnitelmat Toisesta Elämästä vaimonsa sairauden vuoksi. Alkaa pitkä ja rankka taistelu tuulimyllyjä vastaan, ja ennusteet ovat alusti asti suorastaan surkeat. Shepin paras ystävä Jackson kamppailee tahollaan myös lääketieteellisistä syistä, sillä hänen tyttärellään Flickalla on harvinainen ja erittäin rankka tauti, josta ei voi parantua. Jackson on myös aiheuttanut itselleen fyysisesti perin tukalan tilanteen, jonka voi liioittelematta sanoa pilaavan hänen elämäänsä hitaasti mutta vääjäämättä. Jackson ja Shep ovat töissä samassa firmassa, joten he tapaavat päivittäin ja järjestävät välillä myös yhteisiä illallisia perheineen. Niiden aikana Jacksonin lempipuuhaa on vaahtoaminen siitä, kuinka surkeasti USA:n systeemi toimii ja kuinka tyhmiltä kansalaisilta riistetään rahaa, joka syydetään tyhjäntoimittajille (Jackson on jakanut ihmiskunnan karkeasti Pummeihin ja Puupäihin).

Kestää aikansa kiintyä päähenkilöihin, mutta kärsivällisyys kannattaa. Shriver pohjustaa hahmojaan sellaisella antaumuksella, että he muuttuvat oikeiksi ihmisiksi, joihin on helppo kehittää todelliselta tuntuvat tunnesiteet. Shep ja Glynis vaikuttavat aluksi tylsältä ja kuivahtaneelta pariskunnalta, enkä ymmärtänyt lainkaan, miksi he olivat menneet naimisiin. Glynis on ylväs ja lähes kylmältä vaikuttava nainen, jonka kroppa koostuu terävistä kulmista ja puheenvuorot tarkoin harkituista niukoista lauseista. Samalla kun syöpä tuo esiin Glynisin kaikkein viiltävimmän puolen - hän kokee vahingoniloa seuratessaan luonnonkatastrofeja uutisista ja syytää sairaalassa pelkkiä loukkauksia äidilleen ja siskoilleen - hänen avuttomuutensa pehmentää häntä sen verran, että on helppo ymmärtää, minkä takia ihmiset ovat aina tykästyneet häneen tietynlaisesta ankaruudesta huolimatta. Shep taas vaikuttaa ensin nössöltä, joka on auttamattomasti tossun alla, mutta hänen hillityn olemuksensa alta paljastuukin persoona, joka lämmittää sydäntä. Hän on pyyteetön ja oikeudenmukainen, ja vaikka hän onkin melko tasainen ja hieman hiljainen, osaa hän suuttua ja vaatia oikeutta silloin kun siihen on todellinen tarve. Pariskunnan ominaisuuksien avauduttua kunnolla huomaan heidän tehneen minuun sellaisen vaikutuksen, että kaipaan heitä vieläkin, pari iltaa kirjan loppuun lukemisen jälkeen. Jacksonin perhe jää etäisemmäksi, eikä ihmekään, sillä he ovat Flickaa lukuun ottamatta oikeastaan aika mukavia ja tavallisia.

Shriver ei pohjusta perusteellisesti pelkästään henkilöitään, vaan hän kirjottaa kaiken muunkin samanlaisella asialleen omistautuneella tarkkuudella. Sanoin tämän jo alussa, mutta minun täytyy vielä painottaa sitä: riippumatta siitä mistä Shriver kirjoittaa, on lukeminen aina yhtä nautinnollista. Shriverin kieli on vivahteikasta ja kekseliästä, ja hänen otteensa tarinaan on tyyni - melkein rauhoittava - mutta eloisa. Kun koetan miettiä sopivaa adjektiivia kirjoitustyylille, pyörii ajatuksissani sana "pirskahteleva". En tiedä tarkoittaako se mitään, mutta jos teille tulee mieleen jotakin raikasta, jotakin joka ei millään päästä huomiota herpaantumaan itsestään, ymmärrätte luultavasti, mitä haen takaa.

Jonnekin pois ei ole onnellinen romaani. Se kertoo niin surullisista asioista, että välillä ahdistuin niin paljon, että jouduin pitämään pienen tauon tarinasta. Luettuani noin kolmasosan kerroin ystävälleni, kuinka Shriver osaa kirjoittaa masentavista kohtaloista ihmeellisen toiveikkaasti, mutta iloitsin liian aikaisin. Synkkä tunnelma painaa päälle, ja vaikka henkilöt pysyvät suurinpiirtein itsenään läpi tarinan, on heidän käytöstavoissaan huomattavissa lannistumista. He eivät kuitenkaan oikeastaan anna periksi missään vaiheessa, vaan tekevät parhaansa selviytyäkseen olosuhteissa, joille ei voi mitään. Juuri se, etteivät romaanin henkilöt elä missään utopistisessa loppu hyvin, kaikki hyvin-elämässä, tekee kirjasta uskottavan. Siksi hieman yliampuvat juonenkäänteet tai uskomattoman huonot todennäköisyydet eivät tunnu kummallisilta, sillä ne ovat elämää.

Raha on kovasti näkyvillä. Tarinan alussa Shepherdillä on sitä rajattomalta tuntuva määrä, jolla hän on aikonut elää loppuelämänsä herroiksi Pemballa, mutta pikkuhiljaa käy ilmi, ettei suurikaan omaisuus loppujen lopuksi riitä pitkälle. Kirjan takakansi kysyy, mikä on ihmiselämän arvo, ja miete ponnahtelee useasti esille Glynisin sytostaattihoitojen ja Shepin rappusissa itsensä sairaalakuntoon loukanneen isän kuntoutuksen lomassa. Minun on kuitenkin tunnustettava, että pohdinta rahan ja ihmisarvon yhteydestä oli minulle kirjan vähiten mielenkiintoista antia. Vaikka Shepin pankkitilin saldo hupenee silminnähden ja vaikka tiedostin sen johtuvan yrityksistä kohentaa Shepille rakkaiden ihmisten terveydentilaa, en pidä vertailua mielekkäänä. Syövän hoitamiseen kuluneen konkreettisen rahasumman voi halutessaan tarkistaa kirjan lopusta, mutta se on vain pieni osa totuutta. Se kertoo hinnan yritykselle ylläpitää mennyttä elämää, joka Shepin sanoin päättyi jo sinä päivänä, kun Glynis ilmoitti sairaudestaan. Myös Jacksonin vuodatukset taloudellisen systeemin typeryydestä ovat mielekästä luettavaa vain siinä mielessä, että on huvittavaa seurata, millaisiin ylikierroksiin hän suggeroi itsensä rahan takia.

Rahaa kutkuttavampi tuumailu koskee ihmisen käytöstapoja ja itse asetettuja rajoja sille, mikä on sallittua sosiaalisessa kanssakäymisessä. Flicka uhkailee vanhempiaan itsemurhalla päivittäin ja latelee loukkauksia purkaakseen koko elämänsä pituista tuskaa, mutta hänen äitinsä nielee moitteet päivästä toiseen. Myös Glynisin käytös muuttuu karkeammaksi sitä mukaa kun hänen tilansa pahenee, eivätkä hänen läheisensä voi sille mitään. Lähimmäisenrakkaus osoittautuu pelkäksi kulissiksi, kun Glynisin ennen laaja tuttavapiiri kutistuu lähes olemattomiin. Itsekkyys näkyy pelkona sairautta kohtaan sekä myös itse sairautta kantavien käytöksessä. Kun vaatteiden pukeminen on suurempi ponnistus kuin aiemmin tunnin steppiaerobic, ei vanhoille käytöstavoille riitä voimia eikä kiinnostustakaan. Silti Glynis on rakastettava läpi tarinan, eikä Flickastakaan voi ajatella pahasti.

Kirjan nimen mukaisesti jokainen haaveilee poispääsystä. Se ei koske itsestäänselvästi vain Flickaa ja Glynisiä, joiden suurin unelma on pako sairaasta elämästä, vaan kaikkia. Shep on valmistellut Toista Elämäänsä pitkään ja ollut muutaman kerran jo lähes lentoliput kourassa valmiina lähtemään, mutta ratkaisevaa rohkaisevaa sysäystä ei ole löytynyt. Jackson saarnaa siitä, kuinka systeemi kusee, vaikka hän on itse osa sitä. Hänen vaimonsa räjähtää lopussa turhauduttuaan siihen, että Jackson purkaa käsittämättömiä aggressiivisia tunteitaan, vaikka hänellä pitäisi olla kaikki hyvin. On paljon vaikeampaa repäistä ja lennähtää uuteen elämään, kuin olla jatkuvasti lähtevinään ja messuta suureen negatiiviseen ääneen sellaisesta, jonka varmasti tietää pysyvän turvallisesti ennallaan kaikesta huolimatta.

Käytin kirjan sisältöä kuvaillessani sanaa "periaatteessa" siksi, että juoni (josta kerroin vain pienen osan) on pelkkä kehys, jonka sisälle tiivistyy jättimäinen tarina. Sitä ei kuitenkaan voi kuvailla yhtä suorasukaisesti kuin tapahtumia, sillä se avautui minulle enimmäkseen tunnetasolla. Mitä pienimmät kiintymystä osoittavat eleet Shepin ja Glynisin välillä saivat minussa aikaan sellaisia hellyyden tunteita, että kroppaani melkein särki, kun toivoin saavani samanlaisen ääneen lausumatonta rakkautta täynnä olevan halauksen. Kirjassa on niin paljon mistä ottaa kiinni, kokonaisia ihmiselämiä jotka luovat kaikkiin ääripäihin kurottavia tunnetiloja, että ihmettelen jälkeenpäin, miten kaikki on saatu tiivistettyä vähän päälle viiteensataankolmeenkymmeneen sivuun. Shriver taitaa vain olla niin taitava, ettei sitä voi selittää järjellä.

Virpi Hämeen-Anttila - Railo

Kävin viime keväänä erään luovan kirjoittamisen kurssin, jonka vetäjänä toimi eräs vanhempi mieskriitikko. En paljasta turhaan hänen nimeään, mutta sanotaanko, ettei hän ole mikään puuhastelija. Siksi mieleeni on painunut se kerta, kun hän heitti ohimennen kommentin, jonka tarkoitus oli tölväistä yhtä lempikirjailijaani. En enää muista tarkalleen mitä hän sanoi, mutta muistan ilkeähkön sävyn, tavan jolla kommentti oli sanottu hieman alentavan naureskelevaan tyyliin. Sanojen kohteena oli Virpi Hämeen-Anttila, jonka romaanit olen aina ahminut aiheesta riippumatta. Opettajani oli sellainen rempseä ja hassu setä, jota parempaa luovan kirjoittamisen opastajaa ei voisi toivoa, mutta hänen närkästyttävää herjaustaan en silti tule unohtamaan.

Puolustuspuheen jälkeen joudun kuitenkin surukseni myöntämään, että Railo on Hämeen-Anttilan tähän mennessä tympäisevin romaani. Se kertoo Inkasta ja Tepasta, jotka muuttavat Helsingistä maalle rakentamaan hotellia, joka tarjoaa järjestettyä erämaamatkailua ja extreme-ulkoilua. Tepa on nimittäin saanut potkut ja tarvitsee elämälleen uuden suunnan, joten hän suostuttelee vaimonsa ja heidän pikkuisen tyttönsä Kukan muuttamaan mukanaan keskelle ei-mitään, perheensä juurille. Tepalla on tosin mennyt välit siskoonsa ja veljeensä kauan sitten, eikä hänellä ole aikomusta korjata tilannetta, vaikka muuttaa suurella ryminällä lähes naapuriin. Inka kuitenkin ajautuu puoliksi vahingossa ja salassa jatkuvasti läheisempiin väleihin miehensä lähisuvun kanssa, eikä Tepa katso sitä hyvällä. Kun hotellin rakentamisessa ilmenee yhä enemmän ongelmia ja Tepan välit parhaaseen ystävään Janneen rakoilevat, alkaa tilanne pikkuhiljaa lähestyä räjähdysvaaraa.

Railo on hyvin tuttua Hämeen-Anttilaa parissakin mielessä. Romaani nojaa vahvasti ihmissuhteisiin ja päähenkilöiden mieleen, kun näkökulma vaihtelee Tepan ja Inkan välillä. Siinä mielessä ratkaisu on hyvä, ettei lukijaa ohjailla kannattamaan jompaa kumpaa osapuolta. Saattaisi myös käydä hieman pitkäveteiseksi saada selville salailun ja ongelmien syyt vain yhdestä subjektiivisesta näkökulmasta, vaikka tiesinkin melkein alusta asti, ketkä ovat tarinan todellisia hyviä ja rehtejä ihmisiä. Asetelmat ovat sen verran läpinäkyviä, että tulevat käänteet on harmillisen helppo arvata.

Toinen silmiinpistävä seikka on taustatyö, jonka ahkera tekeminen kuultaa läpi tekstistä. Tepan ja Jannen yhteinen intohimo on kuntosalilla käyminen, ja välillä aiheen käsittely on lähes kömpelöä. "Mä vedin eilen täydet sarjat selkä- ja alavartaloliikkeitä salilla. Reidet on suunnilleen muussina. Mulla on tänään välipäivä." Kommentti särähti korvaani mekaanisena ja ulkoa opeteltuna, enkä oikein osaa nähdä todellisten bodarien keskustelevan keskenään samaan ylikorostettuun tapaan.

Liikunta-aiheiset osiot ovat kuitenkin sentään mielenkiintoisia, toisin kuin hotellin rakentamiseen liittyvät selostukset. Isäni tilasi vuosien ajan Tekniikan Maailmaa, ja vaikka jo sen kansi näytti silmissäni aina niin tylsältä, etten koskaan avannut koko lehteä, voisin hyvin kuvitella Railon rakennusaiheisten kappaleiden löytyvän kyseisestä julkaisusta. Rakennusmateriaalien ja -tekniikoiden käsittely ei ole ainoa liian yksityiskohtaisesti auki kirjoitettu alue, vaan yhtä paljon on satsattu sisustuksesta ja luonnosta jaaritteluun. Saatan liioitella hieman, mutta en voi sille mitään, että jo muutama rivi siellä täällä jostakin näistä aiheista oli liian yksitoikkoista luettavaa. Urbaanin ihmisen pakotettu sopeutuminen maaseudun hitaampaan elämäntyyliin on sinänsä kiinnostava teema, mutta toteutus on pitkästyttävä. En tiedä mitään talon rakentamisesta enkä haluakaan tietää, kuinka sähköt on fiksuinta vetää, miten rakennusurakka on organisoitu ja ulkoistettu, tai edes millainen Ilomantsin flora ja fauna on.

Onneksi Railosta löytyy sitä draamaa mistä jo aiemmin mainitsin, kun uudet olosuhteet painavat Tepaa ja Inkaa. Ihmissuhdekiemurat nimittäin kiinnostavat minua aina, ja Railossa on paljon lähtökohtia, joista ammentaa kitkaa tai lämpöä ihmisten välille. Kiinnostavaa on myös huomata, kuinka Inka ja Kukka alkavat sopeutua uuteen elämäänsä paljon helpommin kuin Tepa, jonka luulisi juurtuvan synnyinseuduilleen kivuttomasti. Vaikka haukuin toteutusta aiemmin pitkästyttäväksi, on siinä mielenkiintoisiakin puolia, kuten murteen ujuttautuminen Inkan ja Kukan puhetapaan. Kukan on off-kikkailu puhetyylin kanssa viihdyttää.

Vaikka romaanin sanoma seurailee välillä jopa ärsytykseen asti viime aikojen downshiftaus-trendiä, on siinä myös pointtinsa. Minua kauhistuttaa ajatus koko elämän raahaamisesta maaseudulle, jossa kaikki paitsi ihmisten avoimuus on pikkuruista verrattuna meluisaan kaupunkielämään, mutta ajatuksessa on myös jotakin kiehtovaa. Tai ehkä tarinassa on vain sen verran sympaattisia hahmoja ja maaseudun idylliä, että ne sokaisevat.

Andrew O'Hagan - Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Tässä kirjassa kertojana toimii Marilyn Monroen fyysiseltä olemukseltaan pikkuinen mutta sielultaan suuri koira Maf (koko nimeltään Mafia Honey). Hän kertoo elämästään ennen Marilynia, kuinka hän ajautui rakastetun elokuvatähden hoteisiin, ja minkälaista elämä Marilynin hellässä huomassa oli. Tarina vilisee tähtiä niin viihdeteollisuuden kuin kirjallisuuden alalta, ja Mafia pyöritetään mukana juhlasta toiseen. Marilynin elämä ei kuitenkaan ole kokonaan cocktail-kutsujen täyttämää, vaan Maf joutuu todistamaan myös onnettomampia ajanjaksoja, jolloin Marilyn viettää päiväkausia tuijottaen seinää.

Lukiessaan huomaa nopeasti, että Andrew O'Hagan on erittäin taitava kirjailija ja laajasti sivistynyt. Tai siis Maf on. Hänen (Mafista ei voi sanoa "se", vaikka kyseessä onkin koira) ajatuksiensa aiheet ovat yleensä syvällisiä ja filosofisia, ja mitä triviaalein koiranelämän yksityiskohta voi tuoda hänen mieleensä jonkin korkealentoisen pohdinnan. Maf haluaisi käydä keskustelua Marilynin psykiatrin kanssa tämän omista ongelmista, sillä hän näkee ihmisten läpi paljon paremmin kuin ihmiset itse. Hän pilkkaa Marilynin julkkisystäviä, vaikka harmi kyllä ihmiset kuulevat Mafin pitkät ja kiihkeät puheenvuorot pelkkänä räksytyksenä ja pyrkivät hiljentämään hänet mahdollisimman nopeasti. Onneksi sentään eläimet puhuvat samaa kieltä riippumatta lajista, ja vaikka Maf ei ole suoranaisesti ylin ystävä jokaisen tapaamansa elikon kanssa, saa hän ainakin olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa itselleen mielekkäiden puheenaiheiden tiimoilta. Kirjassa eläimet ovat ajattelukyvyltään ihmisten yläpuolella, ja Maf jakaa auliisti tietoaan siitä, minkä nimisen eläimen ansiosta kukakin suurhenkilö pääsi valtaan.

Maf on hieman näsäviisas ja luulee itsestään suuria, tosin täysin aiheesta. Onhan hän valkoinen pörröinen pikkukoira, joka on lahjakas ihmistuntija ja jonka aivokapasiteetti filosofian tuntemuksen suhteen on rajaton. Hän ei ole luotaantyöntävän egoistinen, mutta se johtuu siitä, että hän on koira eikä ihminen. Jos hän olisi täysikasvuinen mies ja pätisi samalla tavalla aiheesta kuin aiheesta, en usko, että hahmosta voisi mitenkään saada niin sympaattista kuin Mafista. Suloinen ja emäntäänsä täydestä sydämestään rakastava Maf on kuitenkin niin viisas ja samalla niin koiramaisen perso hellittelylle, että hänestä on pakko pitää. Sitä paitsi ainainen sivustakatsojan rooli ja muiden jalkoihin jääminen - kirjaimellisesti - oikeuttaa hänen kriittisen tarkastelutapansa, jonka hän kytkee päälle aina tavatessaan uuden ihmisen. Ja jos hän sattuu pitämään tapaamastaan henkilöstä, voi lukijakin olla varma, että kyseessä on rehti tyyppi.

Marilynista annetaan herttainen mutta hieman surumielinen kuva, kuin hän olisi liian viaton ja hyväuskoinen selviytyäkseen hektisen ja kylmän viihdebisneksen kourissa. On onni, että hänellä on Maf suojelemassa ja haukkumassa inhottaville sedille. Vaikka jokainen tuntee Marilynin kohtalon, on silti surullista lukea, kuinka muutos huonompaan ilmenee hänessä. Maf ei ole tunteellinen olento eikä missään vaiheessa koe tuskaa omistajansa liukumisesta ulottumattomiin, mutta lopun yllä leijuu silti haikeus.

Loppumatka oli tylsä. Marilyn vilkaisi lyhyesti venäläistä romaaniaan, laski sen istuimelle meidän väliimme ja otti esiin peilinsä, korjasi huulipunaansa ja levitti nokareen ihovoidetta mietteliäidensä ympärille, niin kuin nimitin hänen sinisiä, huolestuneita silmiään.

Ei jää epäilyksiä siitä, kuinka kiintynyt Maf on emäntäänsä.

Tunnistin kirjasta Marilynin lisäksi Frank Sinatran ja Truman Capoten, muuten lukuisat nimet olivat minulle tuntemattomia. Henkilöiden keskustelut ovat vilkkaita ja sisältävät selvästi humoristista piikittelyä, mutta tietämättömyyteni heidän taustastaan aiheutti sen, etten välttämättä edes ymmärtänyt, mikä oli sarkasmia ja mikä ei, tai mitkä ilkikuriset heitot olivat aiheellisia ja miksi. Olisin saanut luultavasti paljon enemmän irti, jos olisin jaksanut googlailla epäselvyydet esille, mutta luin kirjaa niin paljon tien päällä ja työpäivien lomassa (olen kyllä muuten oikeasti tosi ahkera työntekijä), ettei mahdollisuuksia informaation hankkimiseen kauheasti ollut. Lisäksi tämän kirjan lukeminen oli minulla muutenkin sen verran katkonaista, että jatkuva hyppiminen internetin ja kirjan välillä olisi saattanut tehdä lukukokemuksesta vielä etäisemmän. Sillä sellainen tämä kirja minulle oli. Tiedostin kaikki sen ansiot ja olisin kovasti halunnut syventyä tarinaan rauhassa, sillä miten kutkuttava onkaan ajatus siitä, että eläimet ovat elässämme mukana myös täysin älyllisesti, jopa järkevämpinä kuin me ihmiset? Ajatuksen edessä tuntee yhtäkkiä suurta nöyryyttä. Mutta kirjan aloittaminen kiireellä ja meluisassa ympäristössä asetti tunnelman koko lukemisen ajaksi. Minua harmittaa, että tämä selkeästi kekseliäs, taitavasti kirjoitettu ja roppakaupalla kiinnostavia tiedonjyväsiä tarjoava kirja meni minulta niin roimasti ohi. Kirja on lämmin ja hauska ja siinä on kaikki ainekset erinomaiseen lukukokemukseen, mutta epäedullisissa olosuhteissa siitä nauttiminen ja kaiken irti ottaminen on haasteellista.

Simon Lelic - Katkeamispiste

En halunnut lukea tätä kirjaa kesällä, sillä kouluampuminen aiheena vaikutti liian synkältä. Pohdin yksinäisessä ja sateisessa syysillassa pitkään, olisiko sekään oikea aika aloittaa kirjaa surullisesta aiheesta, mutta tartuin lopulta härkää sarvista ja sukelsin hiljaisessa kämpässä peiton alle lukemaan pienen pöytälampun valossa. Ja huomasin pelänneeni aivan turhaan! Asetelma kirjassa on suorastaan lohduton, mutta tarinassa on myös sen verran tavanomaisia ja maanläheisiä piirteitä, ettei tunnelma pääse muuttumaan liian apeaksi.

Simon Lelic kirjoittaa kesken aamunavauksen tapahtuneesta kouluampumisesta, jota komisario Lucia alkaa selvittää, ja jossa kuoli neljä oppilasta ja yksi opettaja. Syyllinen on opettaja Samuel, joka ampui tekonsa päätteeksi itsensä. Lucian tehtävänä on vain koota raportti ampumispäivän tapahtumien kulusta, mutta hän ei halua jättää tutkimusta siihen. Hän haluaa selvittää Samuelin motiivin. Häntä kiinnostaa myös samassa koulussa rajun kiusaamisen uhriksi joutunut poika, joka on pahoinpitelyn takia sairaalassa toipumassa. Lucian työ ei kuitenkaan ole helppoa, sillä hänen pomonsa ei ymmärrä, miksi hän yrittää tehdä enemmän kuin häneltä vaaditaan, eikä hän halua, että Lucia sekaantuu kiusatun pojan tapaukseen. Työpaikalla on muutenkin rauhatonta, sillä eräs Lucian miespuolisista kollegoista on ottanut hänet seksuaalissävytteisten "vitsiensä" kohteeksi ja ahdistelee häntä päivittäin.

Kirjassa seurataan pääasiassa Lucian elämää ja hänen ajatuksiaan, mutta usea kappale koostuu haastatteluista, joiden on määrä selventää ampumista ja siihen johtaneita syitä. Kyseiset kappaleet ovat mielekästä luettavaa, sillä ne kuvailevat värikkäästi haastateltavien toisistaan merkittävästi eroavia puhetapoja. Suomennoskin ilmentää onnistuneesti monipuolista ihmisjoukkoa, ja muutamasta lauseesta pystyy jo päättelemään, onko kyseessä oppilas vai omainen. Minä-muodossa kirjoitettuihin lukuihin ei ole merkitty ollenkaan Lucian kysymyksiä, mutta haastateltavien puheesta pystyy silti helposti seuraamaan keskustelun aiheita. Eräänkin haastateltavan puhetavasta arvaa heti, että hän kuuluu koulun pahimpaan kiusaajajoukkoon, sillä hän puhuu Samuelista näin:

"Arvaa, mitä se teki. Hassu juttu. Arvaa, mitä se teki ekalla tunnilla. Rupes ulvoon ja lähti haneen. Tajuutsä? Vaikka kai te muijat poraatte nonstop. Mun sisko vetistelee aina ja valittaa Gi sitä ja Gi tätä, blablablaa.

Selvä juttu. Älä nyt tisseihis tukehdu. Mä olin just pääsemässä asiaan."

Kommentista voi jo päätellä, ettei Samuel ollut koulun suosituimpia opettajia, päinvastoin. Hän oli hiljainen, pukeutui aina samanlaisiin pääsääntöisesti ruskeisiin vaatteisiin, ei osannut pitää kuria eikä puolustaa itseään. Kenties rassukan olemuksensa vuoksi hän oli jo luonteeltaan valmiiksi hieman ivallinen ja suojamuurit pystyssä uusia ihmisiä tavatessaan, minkä takia hänellä oli vaikeuksia tulla toimeen muun opettajakunnan kanssa, johon myös rehtorin lasketaan kuuluvan. Lucian tutkimustyöstä käykin pikkuhiljaa ilmi, että Samuelia voi kutsua koulukiusatuksi. Hän oli opettaja, mutta hän oli yleinen pilkan kohde ja vitsin aihe oppilaiden keskuudessa, eivätkä kaikki opettajatkaan käyttäytyneet kunnioittavasti häntä kohtaan. Kun asia selviää Lucialle, hän huomaa tuntevansa myötätuntoa Samuelia - henkilöä, joka ampui viisi viatonta ihmistä, neljä heistä lapsia - kohtaan.  Se herättää hänessä syyllisyyttä ja hämmennystä, mutta ajaa häntä samalla eteenpäin kohti asian ydintä, eli todellisia syyllisiä.

Katkeamispiste osoittaa, ettei mikään, edes kouluampujan syyllistäminen, ole mustavalkoista. Lelic ei yritä oikeuttaa koulusurmaajien tekoja, mutta hän saa lukijan miettimään, voisiko tekijöitä kenties yrittää ymmärtää, tai edes yrittää tiedostaa syitä, jotka johtivat kohtalokkaisiin tapahtumiin. Katkeamispisteestä käy tarinan edetessä yhä selvemmäksi, miksi Samuel päätti keskeyttää aamunavauksen ammuskelemalla puoliksi umpimähkään, eikä häntä kohtaan ole mahdotonta tuntea sääliä. Vaikka kirja on fiktiota, se liittyy vahvasti tosielämän tapahtumiin, eikä vain nykyään valitettavasti niin ajankohtaisen aiheensa vuoksi. Lelic yrittää nimittäin samalla ehdottaa, kuinka tulevaisuudessa voitaisiin välttyä samanlaisilta tapahtumilta, tai ainakin vähentää niitä. Hän osoittaa, että koulukiusaamiseen täytyy aina puuttua, kohdistui se sitten keneen tahansa ja millä tavalla tahansa. Kirjassa on aivan liikaa vastuun pakoilijoita, ja lukiessa on helppo tuntea raivoa siksi, ettei kukaan jostain käsittämättömästä syystä puutu sorrettujen tilanteeseen. Lopputulos on varoitus siitä, kuinka pahimmillaan tulee käymään - ja on jo monessa koulussa käynyt - tosielämässäkin, jos liian moni sulkee silmänsä toisten jokapäiväiseltä ja mahdollisesti sietämättömältä kamppailulta.

Samaa aihetta käsitellään myös toiselta kantilta, eli Lucian näkökulmasta hänen joutuessaan seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Jossain vaiheessa tilanteen voisi melkein uskoa eskaloituvan siten, että Lucia harkitsisi noudattavansa Samuelin jalanjälkiä, mutta hän on rauhallisempi ja vahvempi selvittääkseen tilanteen vähemmän traagisella tavalla. Lucia onnistuu usein näpäyttämään ahdistelijaansa lukijan ihastukseksi, mutta pohjimmiltaan hän on täysin avuton ja rikki raskaan tilanteen vuoksi. On suorastaan oksettavaa lukea, kuinka ahdistelijan miespuoliset kollegat kannustavat häntä naureskelemalla hänen vastenmielisille yrityksilleen olla alistava ja hauska Lucian kustannuksella, ja jokainen pienikin vastaisku Lucian taholta tuntuu erityisen tyydyttävältä. Lopussa asiat lutviutuvat mielestäni kuitenkin hieman liian helposti ja melkein kaikki tarinan miehet, ainakin pahikset, niputetaan samaan inhottavien miesten kerhoon, jossa pidetään yhtä vain koska satutaan olemaan samaa sukupuolta. Toisaalta en voi väittää, etteikö samaa tapahtuisi nykypäivänä yhteiskunnassamme.

Monipuolisen kiusaamisen käsittelyn lisäksi kirjassa pohditaan surua ja sitä, kuinka monin tavoin se voi ilmetä. Kiusaamisen vuoksi sairaalaan joutuneen pojan vanhemmat ovat selkein esimerkki siitä, miten ankarasti onnettomat olosuhteet vaikuttavat ihmiseen. Luciakaan ei selkeästi ole onnellinen, vaan hän haluaa niin epätoivoisesti löytää jonkin ratkaisun tai selityksen lohduttomaan tilanteeseen, että kapinoi pomoaankin vastaan. Sen lisäksi monen haastateltavan kertomuksesta käy ilmi, että ampuminen on ravistellut heitä, vaikkei kukaan uhreista olisi ollut kovinkaan tuttu.

Katkeamispiste on helppolukuinen tarina ja siihen on kevennykseksi sekoitettu myös heppoisia ihmissuhdekiemuroita, kuten Lucian ex-miehen palaaminen kuvioihin. Mutta kirja herättää niin vakavia ja vaikeita ajatuksia, ettei sitä voi mitenkään sanoa viihteelliseksi romaaniksi. Silti se onnistuu jollain kumman tavalla viihdyttämään, ja siitä on vaikea irrottaa otettaan. Se voi johtua jännityksestä, sillä vaikka tarinassa ei ole selkeää mysteeriä ratkaistavana, on esimerkiksi kiusatun Samuelin tarinassa suuria epäselvyyksiä, joiden paljastumista odottaa sekä innolla (en ole varma pitäisikö minun myöntää tuota, sillä mitä se kertoo minusta?) että kauhulla.