perjantai 8. maaliskuuta 2013

Katarina Wennstam: Flickan och skulden - En bok om samhällets syn på våldtäkt




Olen jo pitkään aikonut lukea Katarina Wennstamin dekkareita, ja löysinkin kuin tilauksesta yhden niistä rappukäytävästämme (se näyttäisi olevan oikea uusien kirjojen aarreaitta), mutta aloitin kuitenkin faktapitoisemmalla teoksella Flickan och skulden - en bok om samhällets syn på våldtäkt. Aiheena kirjassa on seksuaalinen hyväksikäyttö ja ne lukuisat ongelmat, jotka siihen niin monella tasolla liittyvät. Wennstam koettaa määritellä millä perusteella raiskaus luokitellaan, mitä ennakkokäsityksiä siihen liittyy ja mikä on se perimmäisin haaste, jota pitäisi lähteä muuttamaan, jotta seksuaalisten hyväksikäyttöjen määrä lähtisi laskuun. Wennstam sekoittaa tosielämän esimerkkejä omaan pohdintaansa, ja viimeistään oikeuden tuomioita lukiessa ymmärtää, mitä hän ajaa takaa. Oikeudessa langetetut päätökset ovat välillä niin käsittämättömän epäreiluja, että jossakin on pakko olla perustavanlaatuista vikaa ilmiselvien raiskaajien päästessä helpolla kerta toisensa jälkeen.

Wennstamin suurin missio on saada lukija ymmärtämään, kuinka suuri osa raiskauksesta yleensä lankeaa naisen harteille. Kirjassa on runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka merkityksettömiin asioihin oikeudessa tai mediassa kiinnitetään huomiota: naisen vaatteet, aikaisemmat seksikokemukset ja juomistottumukset on selvitetty tarkasti, kun taas tekijän kohdalla vastaaviin seikkoihin ei kiinnitetä mitään huomiota. Myös pienet sanat oikeuspöytäkirjoissa puhuvat karua kieltä ihmisten kenties alitajuisista mielipiteistä: "tyttö aloitti seksin harrastamisen jo niin ja niin vanhana" tai "uhri oli jopa ollut aikaisemmin suhteessa raiskaajan kanssa", ikään kuin nämä olisivat lieventäviä asianhaaroja. Wennstam päätyy näihin johtopäätöksiin samaa aihetta käsittelevän tutkielman pohjalta, jossa haastatellaan nuoria ja joiden pohjalta voi päätellä seikkoja jotka määrittelevät onko heidän mielestään kyse raiskauksesta vai ei:
- tytön täytyy kieltäytyä oikealla tavalla
- tilanne muuttuu aivan toiseksi jos käy ilmi, että tyttö on rakastunut raiskaajaansa
- uhrin tai tekijän humalatila voi olla selitys tapahtuneelle
- jos tytöllä on huono maine ja häntä kutsutaan huoraksi, ei tapahtunutta oteta yhtä vakavasti
- jos raiskaaja on "hyvä jätkä", ei kyseessä voi olla raiskaus
- tytön käyttäytyminen jälkeenpäin vaikuttaa siihen, onko kyse raiskauksesta vai ei
Oikeuden langettamat päätökset kertovat hyvin samanlaisista käsityksistä: tytön huono maine voi johtaa siihen, että oikeus katsoo hänen halunneen seksiä eikä häntä niin ollen voi olla raiskattu vaikka hän itse väittäisi mitä tahansa. Niin epätodelliselta kuin tämä lista näyttääkin, en valitettavasti epäile Wennstamin johtopäätöksiä lainkaan, sillä hänen tosielämästä poimitut esimerkkinsä yksinään todistavat väitteet oikeiksi. Ei myöskään ole vaikeaa tajuta jonkin olevan väärin, kun katsoo naurettavan pieniä tuomioita, joita seksuaalirikolliset meidän yhteiskunnassamme saavat.

Flickan och skulden osoittaa kuinka ihmiset saattavat helposti luulla olevansa seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan tilanteessa kuin tilanteessa ja pystyvänsä arvioimaan suoralta kädeltä, milloin kyseessä on raiskaus, mutta konkreettisten esimerkkien edessä asia ei yhtäkkiä olekaan niin mustavalkoinen. Monet haastatelluista nuorista ovat sitä mieltä, että tyttö saa syyttää vain itseään, jos on flirttaillut tai juonut liikaa eikä sitten olekaan suostunut viemään tilannetta loppuun asti. Tytön pitäisi ottaa vastuu itsestään ja ymmärtää tekojensa seuraukset. Jotkut eivät tunnu olevan itsekään varmoja siitä, mitä mieltä ovat, sillä eihän kukaan halua oikeuttaa raiskausta, he vain etsivät sille syitä. Mutta minkä takia sitä ei etsitä tekijästä? Wennstam kertoo esimerkin erään koulun seksuaalivalistuksesta, jonka aikana opettaja kehotti tyttöjä olemaan varovaisia nuorien poikien ympärillä, koska heidän hormoninsa jylläävät eivätkä he osaa välttämättä hillitä itseään. Kuva, joka syntyy kirjan esimerkkien pohjalta kasvaa sellaisiin mittoihin, että miehet ovat melkein kuin räsynukkeja, jotka ovat täysin sukupuolielimensä vietävissä, kun taas naisen kuuluu oman turvallisuutensa takia pitää jokaista miestä potentiaalisena raiskaajana ja pohtia tarkasti mitä hän mahdollisesti viestittää vaatetuksensa ja juomansa alkoholimäärän perusteella. Wennstam joutuu oikein korostamaan sitä, että paljastava hame tai tiedoton tila EI oikeuta miestä käyttämään naisen vartaloa omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Ilmeisesti se on niin monella hämärän peitossa, että käsitystä on lähdettävä tietoisesti korjaamaan.

Kakkoselta tuli samoihin aikoihin ruotsalainen dokumentti Ei oikea raiskaus? (yle areenassa vielä 22 päivää), joka käsitteli mielenkiintoista kyllä täysin samoja aiheita kuin Wennstamin kirja. Surullisinta on kenties se, että Wennstamin kirja julkaistiin 2002 ja dokumentti on näytetty Ruotsissa kymmenen vuotta myöhemmin, eikä mikään tunnu muuttuneen. Samojen aiheiden kanssa painitaan yhä: miksi tyttö saa syyt niskoilleen, miksi on niin vaikeaa saada tukea tapahtuneen jälkeen, miksi asiaa yritetään muuttaa tyttöjen kohdalta, kun tekijänä on mies. Dokumentissa teinitytöt pohtivat kuinka ymmärtävät tilannetta paremmin, jos tytöllä on ollut niukka vaatetus ja kuinka hänen ja hänen ystäviensä täytyy ottaa vastuu esimerkiksi alkoholipitoisina iltoina. Muutama myöntää, että syy seksiin voi olla halu saada poika ihastumaan itseensä tai pelko siitä, että poika levittää ilkeitä juoruja jos tyttö ei suostu. Pojat taas pohtivat paineen seksiin tulevan ystäviltä, sillä kukaan ei halua olla ainoa kaveriporukassa, joka ei ole menettänyt poikuuttaan. He myös arvelevat, että osa raiskaussyytöksistä voi olla pelkkää tyttöjen huomionhakuisuutta. En ahdistunut dokumenttia katsoessani pelkästään näistä epätoivoiseksi tekevistä mielipiteistä, vaan koko koulumaailmasta, jota kuvattiin uhmakkaan näköisten teinien kansoittamilla käytävillä ja luokkahuoneissa. Olin melkein unohtanut sen raadollisuuden, joka piilee koulurakennusten sisällä. Kaikki se kyräily ja omat epävarmuudet, jotka täytyy piilottaa välinpitämättömän ulkokuoren alle. Se romahdus, jos paras ystävä menikin varoittamatta istumaan luokan toiselle puolelle toisen tytön viereen.

Sekä Wennstamin kirjassa että dokumentissa käsitellään sitä, kuinka helposti raiskattu jää yksin ja eristetään kaveriporukasta samalla kun tekijä(t) saavat kuninkaan maineen. En ihmettele miksi raiskattu useissa Wennstamin esimerkeissä vaihtaa lopulta koulua, sillä en voi kuvitellakaan kuinka äärettömän nujertavaa on jäädä yksin jouduttuaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Wennstamin kirjasta saa jonkinlaisen käsityksen, tosin koulumaailman ulkopuolelta. Hän on nimittäin huomannut, että monen kohdalla varsinainen taistelu alkaa vasta raiskauksen jälkeen, kun oikeudenmukainen kohtelu on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Käsittämätöntä kyllä näyttäisi olevan pelkästä tuurista kiinni, lähdetäänkö seksuaalista hyväksikäyttöä edes selvittämään, ja se riippuu vain siitä, kuka poliisilaitoksella sattuu ottamaan ilmoituksen vastaan ja kuka päättää tuomiosta. Kirjassa on monia esimerkkejä siitä, kuinka naiset ovat saaneet kuukausien päästä kirjeen kotiinsa, jossa kerrotaan, ettei asiaa voida selvittää. Eräs poliisi sanoi raiskauksen uhrille, että ensi kerralla ei saa mennä heti suihkuun, jotta tutkijat saisivat tarpeeksi todistusaineistoa. Toinen uhri joutui hoitamaan poliisikuulustelun puhelimitse keskellä vilkasta koulurakennusta, ja joutui sitäpaitsi kestämään poliisia, joka ilmoitti tylyllä käytöksellään, ettei ilmeisesti uskonut tapahtunutta todeksi. Tekisi mieli luetella kaikki esimerkit, mutta ehkä nämä riittävät selventämään asian. Wennstam peräänkuuluttaa kunnollista koulutusta jokaiselle, joka tietää saattavansa olla ammattinsa puolesta tekemisissä raiskauksen uhriksi joutuneiden kanssa. Kirjassa kerrotaan kuinka monet uhrit jättävät koko jutun kesken, kun eivät jaksa tapella saadakseen syyllisen oikeuteen, sillä jo itse raiskaus on aiheuttanut niin valtavan henkisen kuormituksen, että voimia on mahdotonta saada riittämään.

Varoitan, että kirjan lukeminen aiheuttaa pahoinvointia ja syvää avuttomuutta, sillä esimerkit ovat rankkuudessaan lähes absurdeja. Wennstam kuvailee useita tapauksia yksityiskohtaisesti, jotta viesti menisi varmasti perille: jossakin menee pahasti pieleen, kun tekijöitä ei saada tuomittua. Minä en lopulta edes jaksanut suuttua, ei siksi että olisin turtunut esimerkkeihin, vaan siksi, että epäusko peitti alleen kaiken muun. Siksi tästäkin tekstistä tuli lähinnä raportti kirjan ja dokumentin sisällöstä, sillä en tiedä mitä muuta voisin tehdä kuin toistaa, kuinka epäreilu tilanne on. Wennstam kysyy, miksi raiskauksen kohdalla pitää ensin selvittää, puhuuko nainen ylipäätään totta, sillä tehdäänkö niin minkään muun rikoksen ollessa kyseessä? Tai jos kännyköiden varastelu lisääntyy, ehdotetaanko ensimmäiseksi ratkaisuksi kännyköiden ostamisen vähentämistä? Miksi raiskauksien vähentämiseksi sitten ehdotetaan naisen käyttäytymiseen ja ulkoiseen olemukseen puuttumista?

Yllätyin kenties eniten siitä, kuinka vahvasti ulkopuolisten puheet ja tytön maine voivat vaikuttaa. Wennstam pohtii, ovatko kaikki juoruiluun osallistuneet siinä tapauksessa osasyyllisiä, jos tytön maine kerran vaikuttaa mielipiteisiin jopa oikeudessa. Mustavalkoinen tilanne ei ole koskaan, sillä osia on paljon enemmän kuin uhri, teko ja tekijä. En silti ymmärrä dokumentissa haastateltujen tyttöjen käsitystä siitä, että raiskaus ei välttämättä ole yhtä paha teko, jos nainen ei ole sanonut selkeästi ei tai tapellut vastaan. Ohjelmassa kuullaankin asiantuntijan näkemys siitä, kuinka yleisin reaktio raiskauksen tapaisissa vaaratilanteissa on leikkiä kuollutta huolimatta siitä, että esimerkiksi elokuvien välittämä kuva kaikin voimin taistelevasta ja apua kiljuvasta naisesta on täysin päinvastainen. Useimmat eivät ole koskaan olleet yhtä uhkaavassa tilanteessa, eivätkä he osaa käyttäytyä muulla kuin turvallisimmaksi katsomallaan tavalla. Tämä kuulostaa minusta täysin luonnolliselta, sillä raiskaukseen liittyy varmasti aina suurta pelkoa, vaikka tekijä olisikin tuttu. Jos hän uhkailee tai käyttäytyy aggressiivisesti, täysin eri tavalla kuin millaisena hänet on oppinut tuntemaan, kuka tietää mitä hän keksii, jos hän kerran kykenee raiskaamaan? Miksi riskeerata henkensä kaiken muun pahan lisäksi? Ja kuitenkin nuoret tytöt kertovat itsevarmoina televisiossa, kuinka heidän mielestään pitää yksinkertaisesti nousta ja lähteä, jos mies alkaa jankuttaa tai käyttäytyä oudosti. Kuinka heidän mielestään kuuluu laittaa kaikki voimat peliin ja huutaa apua. Olihan sillä tytöllä sellainen mainekin, mitä jos hän sittenkin halusi sitä itsekin... Nuorten mielipiteiden pohjalta voi selkeästi huomata, että on olemassa "perinteinen" raiskaus, jossa uhri yllätetään väkivaltaisesti, ja tosielämän raiskaus, joka ei välttämättä ole raiskaus ollenkaan heidän ajatuksissaan, aivan sama mitä uhri väittää. Kuka tämän käsityksen muuttaa ja mistä sitä lähdetään purkamaan? En tiedä, eikä tiedä Wennstamkaan.

Kirja ei kuitenkaan ole yksipuolinen saarna kaikesta siitä, mikä on pielessä, vaan siinä on sellaisiakin esimerkkejä, missä poliisi on tehnyt kaikkensa selvittääkseen mahdottomalta vaikuttaneen raiskaustapauksen. Toki olen myös samalla tietoinen, että naiset raiskaavat miehiä ja niihin pitää suhtautua tasan samalla vakavuudella, mutta Wennstam ei nyt puutu siihen. Hän ei myöskään suoraan yleistä, vaan syyttää niitä jotka sen selkeästi ansaitsevat ja keskittyy muuten pohtimaan ilmiöitä ja niiden syntyperiä. Varsin lohduton kirja, mutta vähin mitä voi tehdä on lukea ja olla tietoinen.

En tiedä onko irvokasta läiskäistä tämä toivotus tällaisen tekstin loppuun, mutta hyvää naistenpäivää ihanat tytöt ja naiset!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti