maanantai 29. huhtikuuta 2013

Helmi Kekkonen - Kotiin


Luulin, että pienikokoinen ja ohut novellikokoelma Kotiin olisi helppo ja nopea lukaistava, ikään kuin välipala "kunnollisten" romaanien keskellä. Nyt ennakko-oletukseni hävettää, sillä taitavan Helmi Kekkosen teos ei todellakaan ansaitse moista vähättelyä. En edes ymmärrä, kuinka alle 150-sivuinen kirjanen voi olla niin täysinäinen, niin painava. Ei silti raskas, vaan päinvastoin, tunsin lähes irtautuvani fyysisestä olinpaikastani Kekkosen novelleja lukiessani. Vaikka olenkin useasti saanut kuulla kulkevani (liian) omissa maailmoissani tuolla ulkomaailman ihmismassoissa liikuskellessani, olen silti yleensä jatkuvasti tietoinen ympäristöstäni.  Mutta Kekkosen kokoelmaan pystyin keskittymään niin täysin  jopa hälisevän opiskelijaruokalan vilinässä, että unohdin missä olin ja mihin minulla oli olevinaan kiire. En muista, milloin mikään kirjallisuus olisi pystynyt samaan, sillä minun täydellistä huomiotani on liki mahdotonta pyydystää julkisella paikalla.

Kekkosen novellit ovat muutaman sivun pituisia, ne on nimetty ihmisten nimillä ja kertovat yksinkertaisesti sanottuna ihmisistä. Onnettomista, surullisista ja epävarmoista, katuvista ja vihaisista,  varovaisen onnellisista ja toiveikkaista ihmisistä. Pikkuhiljaa käy ilmi, että osa novelleista linkittyy toisiinsa ja kertoo samoista henkilöistä kuin jokin aiempi tarina, saattavatpa jopa paljastaa jonkin radikaalin oivalluksen uudesta näkökulmasta kerrottuna.

Luin noin vuosi sitten Kekkosen romaanin Valinta ja nyt kun luen arviotani, ei sen tunnelma ole yhtään niin innostunut ja vaikuttunut kuin muistin. Ehkä Valinta ei sitten ollut yhtä hengästyttävä kuin Kotiin? Muistan kyllä ihastuneeni ainakin Kekkosen kirjoitustyyliin, mutta miksi se ei näy blogitekstissäni? Toki vaikutuksensa voi olla sillä, että luin Valinnan erään kritiikkikurssin takia ja kirjoitin tekstin pitäen mielessä sen, että lähettäisin osan siitä myöhemmin kurssin osallistujien arvioitavaksi. Nyt voin kuitenkin joka tapauksessa vapaasti suitsuttaa ja huokailla sitä, kuinka ainutlaatuinen kirjailija Kekkonen on. Tuntuu siltä, että novelli muotona on Kekkoselle sopivampi ja kenties siksi Kotiin ihastutti enemmän kuin kokonainen romaani. Ei Valinnassa ollut mitään vikaa, mutta novellikokoelmassa Kekkosen tyyli pääsee oikeuksiinsa ja tarinat sekä tunnelma loksahtelevat täydellisesti kohdalleen.

Kantavana teemana on rakkaus moninaisissa muodoissaan, perheen sisäisissä ja ulkoisissa suhteissa, mutta rakkauden lämmittäviä ja intohimoisia puolia enemmän Kekkonen keskittyy tuomaan esiin kaikki ne ongelmat ja vaarat, jotka alkavat leijua kahden ihmisen yläpuolella heti, kun tunteet syvenevät kiinnostuksesta joksikin suuremmaksi. Osa novelleista tapahtuu eron jälkeisessä ajassa, kun pahin on jo tapahtunut ja henkilö yrittää selvitä surun tai ikävän keskellä. Toisissa tarinoissa onni vielä lainehtii, mutta sen kestävyydestä ei ole mitään takuita. Kekkonen taituroi jokaiseen novelliinsa avonaisen lopetuksen, josta on mahdoton arvioida, kuinka henkilöille käy. En ärsyyntynyt monia merkityksiä sisältäviin loppuihin, sillä Kekkosen novellit ovat matkoja, jotka ovat alkaneet kauan ennen tekstiä eivätkä koskaan pääty samalla, kun lukija poistuu kertomuksesta. Sitäpaitsi avonaiset loput antavat edes pientä toivoa siitä, että henkilöille voikin käydä ihan hyvin.

Novellit ovat sitä vaikuttavampia, mitä vähemmän dialogia niissä on. Ihmisten välisten keskustelujen myötä novellien ylle laskeutuu sellainen realistisuuden paino, joka rikkoo unenomaisesti värähtelevän tunnelman. Kyse on toki tavallisista ihmisistä, jotka elävät todellisuudessamme, mutta heidän sisäisten maailmojensa myötä voi helposti kulkeutua erilleen tästä meidän arjestamme. Läpi kokoelman tunnelma on epämääräisesti aavemainen ja usein joutuu pelkäämään henkilöiden puolesta, pidättämään hengitystä sivua kääntäessä arvioiden, meneekö jokin pieleen. Kekkonen pallottelee lukijan tunteilla hiljaisella varmuudella, tietäen varsin hyvin, että mitä vähäeleisempää ja epämääräisempää, sen varmemmin lukija on koukussa. (Tässä suhteessa, ja myös pahaenteisen tunnelman takia, Kotiin toi minulle mieleen Hiltusen Sysipimeän, siinäkin nimittäin liikuskellaan hiljaisen synkissä tunnelmissa.) Henkilöidensä elämien käännekohtien suhteen Kekkonen saattaa olla armoton, mutta lukijalle hän on lempeä, sillä hänen tekstinsä imaisee pehmeään kuplaan, jonka sisällä kaikki on kaunista ja läpikuultavaa.

Helmi Kekkonen: Kotiin. Avain 2009. 128 s.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Pekka Hiltunen - Sysipimeä




Taas dekkari, ja oikein kiireellä luettu intensiivisen lukukokemuksen aikaansaamiseksi (sekä myös kirjastosakkojen välttämiseksi). Minulla on ollut Pekka Hiltusen romaaneista sellainen aavistus, että minun on jostain syystä tarkoitus lukea ne kaikki ennemmin tai myöhemmin. Ensin otin viime vuonna sattumalta hänen Vilpittömästi sinun-romaaninsa käteeni ensimmäisenä työpäivänäni kirjakaupassa, lukaisin takakannen ja painoin kiinnostuneena nimen mieleeni. Sitten meinasin ottaa samaisen romaanin lainauskasaani viime syksynä, mutta en taaskaan uskonut ehtiväni lukea sitä. Nyt sitten repäisin ja valitsin pitkästä aikaa bestseller-hyllyltä makupalan, joka vaikutti tarpeeksi nopealukuiselta ja viihdyttävältä epätyydyttävän arjen keskelle. Nappasinpa sitten vahingossa eilisellä kirjastovisiitillä mukaani tuon Hiltusen aiemman kirjan, joka on osunut tielleni nyt kolme kertaa. Ehkä saan vihdoin selville, miksi minun kuuluu lukea se, tai sitten Hiltunen on vain promonnut itseään hyvin. Todennäköisemmin hän on kuitenkin kirjoittanut kaksi niin ansiokasta romaania, että ne ovat oikeutetusti esillä joka nurkassa.

En viitsi kertoa tapahtumista paljon mitään, sillä Sysipimeä on sen verran perinteinen dekkari, että arvoituksen ratkaiseminen on yksi tärkeimmistä syistä, miksi kukaan haluaisi sen lukea. Se kertoo kuitenkin ryhmästä ihmisiä, jotka muodostavat Studion, salaisen ryhmän jonka tarkoitus on selvittää rikoksia ja puolustaa syyttömiä rikosten uhreja. Pääosassa on suomalainen Lia, mutta vähintään yhtä tärkeäksi muodostuu myös suomalainen Mari, jonka arvoituksellinen kuori alkaa murtua ja jonka ystävyys Liaan syventyy raskaiden olosuhteiden myötä. Studio ottaa nimittäin selvitettäväkseen tapauksen, joka alkaa pimeiden ja äänettömien videoiden lataamisella nettiin ja josta muodostuu jokin niin järkyttävä ja väkivaltainen missio, että Studion väen on pakko ottaa asia omiin käsiinsä ja yrittää lopettaa hirmuteot. Ohessa he auttavat suositun keski-ikäisen radiojuontajan maineen puhdistamisessa, kun teini-ikäinen tyttö syyttää juontajaa perverssistä käytöksestä. En oikein ymmärrä, miten tämä sivujuoni liittyy mihinkään, mutta ei siinä mitään vikaa ole. Ainakin se osoittaa osaltaan, millainen voima medialla on vääristellä ja vahvistaa sellaisia mielipiteitä, jotka tuottavat eniten ja näkyvät parhaiten myynnissä.

Hiltusen dekkari on siksi tervetullutta vaihtelua niiden jännitysromaanien keskelle, joita yleensä luen, että pääpaino pysyy koko ajan rikoksen selvittämisessä, ei ihmissuhteissa. Olen aiemmin kehunut kuinka mielekästä on, kun dekkarikirjailija sekoittaa sopivassa suhteessa salapoliisitoimintaa ja henkilökemioita, mutta kaikkeen tottuu ja turtuu ja variaatio piristää. Sysipimeässä käsitellään kyllä jonkin verran henkilöiden yksityiselämää, mutta maltillisesti ja vain silloin, kun se vaikuttaa merkittävästi henkilön käytökseen. Esimerkiksi Lian ja Marin syventyvä suhde auttaa Liaa ymmärtämään Marin - Studion pomon - määrätietoista ja kovaa olemusta ja päätöksiä paremmin, jolloin myös rikosten selvittämisen luonne muuttuu. Enää ei ole kyse pelkästä hyväntekeväisyydestä, vaan selitys Marin alalle hakeutumiseen ja omaperäisiin luonteenpiirteisiin löytyy vaikeasta lapsuudesta. Uskon, että vain suomalainen pystyy kuvaamaan kahden pidättyväisen ja... no, suomalaisen naisen välille syntyvää ystävyyttä, sillä hitaasti lämpenevissä väleissä on jotakin tälle kansalle todella tyypillistä. Alkoholi on keskeisessä roolissa, kun suurimmat askeleet otetaan, ja Marin kyvyttömyys pyytää apua pahimmassa hädässä vetää Lian tämän lähelle, kenties siksi, että Lia on ainoa joka kykenee ymmärtämään haastavuuden avun pyytämisessä.

Samalla tavalla Hiltusen luoma tunnelma noudattelee perinteisesti suomalaiseksi käsitettyä mentaliteettia. Ihmisillä ei välttämättä ole mikään huonosti, mutta ilmassa väreilee pahaenteisyys ja surumielisyys, jokin jatkuva alakulo. Uhkaavuus on läsnä jopa homobaarin tanssilattialla, jonka luulisi olevan niin kaukana murheista ja pahuudesta kuin vain mahdollista. Ihmiset ovat alituisesti huolissaan ja hermostuksissaan siitä, mitä synkkyyksiä tulevaisuus tuo tullessaan. Vastenmieliset nettivideot tiivistävät kaiken sen, mikä yhteiskunnassa on vialla: huomion hakeminen väkivallalla on helpompaa kuin ikinä, sillä ihmiset ruokkivat ilmiötä sitä kauhistellessaan ja heidän jakaessa videoita ne leviävät käsittämätöntä vauhtia. Videot saavat katsojansa ilmiselvästi pahoinvointiseksi, jolloin voi miettiä sitä, kuinka itse kykenee katsomaan toimintaleffoja tai pelaamaan videopelejä, joissa ohikulkijoiden ja vastustajien ampuminen tai murjominen on täysin itsestään selvää ja yhdentekevää. Hiltunen korostaa sitä, kuinka Studion porukka on järkyttynyt ja lähes toimintakyvytön videoiden jälkeen. Kyse on tietenkin siitä, että videoissa tuskaa tuotetaan oikealle puolustuskyvyttömälle ihmiselle, ei näyttelijälle tai graafiselle hahmolle. Kuinka sitten olemme voineet antaa väkivallan arkipäiväistyä ja levitä joukkoomme? Ja vielä viihteen nimissä?

Ilmiön paikkansapitävyyttä voi testata vaikka sillä, kuinka itse reagoi lukiessaan Sysipimeää. Minä en nimittäin kokenut samanlaista inhoa ja järkytystä kuin Lia ja muut ensimmäisiä videoita katsellessaan, enkä oikein käsittänyt, miksi niitä kuvaillaan kuin ne olisivat järkyttävimpiä videoita ikinä. Huomasin ohuen muurin kasvavan minun ja kirjan henkilöiden väliin reaktioni laimeuden myötä, sillä kyseessä on kuitenkin fiktio. Visuaalisuus ja konteksti vaikuttaisivat siis olevan ratkaisevia siinä, kuinka vahvoja tunteita väkivalta herättää. Voin kuvitella, että samaisten videoiden katsominen nyt omalta koneelta saisi minut paljon huonovointisemmaksi, mutta kirjan sivuilta välitettynä en saa mielikuvitustani kokoamaan tarpeeksi aidontuntuista kokemusta, enkä välttämättä toivokaan sitä. Romaanin loppua kohden se tapa, millä kaiken takana olevan sekopää kiduttaa uhrejaan alkaa mennä jo aidosti ahdistavaksi, ja huomasin koko olemukseni muuttuvan lannistuneeksi ja ajatusteni alkavan kiertää negatiivisilla urilla lukemisen myötä. Hiltunen kirjoittaa tarinaa myös uhrien näkökulmasta, mikä tekee väkivallasta heti todellisempaa ja pelottavampaa. Varsinkin se helppous, jolla tappaja saa houkuteltua uhrinsa ansaan saa miettimään, kuinka vaarallisen luottavainen on joskus (tai useimmiten) itse.

Välillä Hiltusen kerronta on rasittavan kohtalokasta ja kyseisistä katkelmista huomaa heti, että hän yrittää hieman liian kovasti luoda traagisen ja pahaenteisen tunnelman. Ehdin palauttaa romaanin ennen kuin muistin ottaa esimerkkejä talteen, mikä alkoi äsken harmittaa, sillä en oikein osaa selittää tuota Hiltusen taipumusta. Muuten hän kirjoittaa sellaisella hiljaisella mutta voimakkaalla tavalla, että Sysipimeää lukiessaan huomaa todella välittävänsä henkilöistä ja siitä, mitä heille tapahtuu. Studion väki joutuu raskaan surun eteen ja varsinkin Marin tapa käsitellä tai olla käsittelemättä sitä sai minut yllättävän apeaksi. Hiltunen ei revittele vaan vierittää vaivihkaa romaanin henkilöiden surun ja yksinäisyyden lukijan harteille. Sysipimeä saattaa olla nopealukuinen, mutta sen synnyttämä tunnekuohu ei ole mitään kevyintä laatua.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä. WSOY 2012. 362 s.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Katarina Wennstam - Dödergök




Vihdoinkin pääsen Katarina Wennstamin fiktiiviseen puoleen kiinni, ja tässä tapauksessa lukukokemus oli odottamisen arvoinen. Meinasin lainata jonkin Wennstamin teoksista jo viime kesänä, lähinnä romaanin houkuttavan takakansitekstin takia, mutta olin silloin liian kiireinen paksua dekkaria varten (joopajoo, ikinä ei saisi olla liian kiire lukea). Pääsiäislomalla pääsin kuitenkin uppoutumaan juuri tasan sellaiseen jännitykseen, josta pidän ihan ylivoimaisesti eniten. Monia päähenkilöitä ja pari eri näennäisesti toisiinsa liittymätöntä rikosta, arkisia mutta koukuttavia ihmissuhteita ja yhteiskunnallisia ongelmia, joiden kautta mietitään moraalisia dilemmoja. Dödergökistä löytyy kaikki, eheänä ja vauhdikkaana pakettina.

Luin vähän aikaa sitten Wennstamin naisen seksuaaliseen hyväksikäyttöön keskittyvän kirjan ja välillä oli melkein häiritsevän selvää, että Dödergökiin on yritetty ujuttaa samoja teemoja ja mielipiteitä. Pidän tosin perusajatusta hyvänä, että fiktion kautta on ehkä helpompaa tehdä vallitsevia ennakkoluuloja näkyviksi ja saada ne suuremman yleisön tietoisuuteen kuin faktapitoisen tietokirjan avulla. Kesken dialogin jokin henkilöistä saattaa luetella, kuinka paljon ennakkoluuloja naista kohtaan voi syntyä pelkän sukupuolen perusteella tai kuinka harmi on, että naiset estyvät tapaamasta mielenkiintoisia miehiä ja kuinka mielenkiintoiset miehet voivat saada epäreilun leiman otsaansa pelkän valloillaan olevan raiskaamisen pelon ja sen välttämiseksi keksittyjen varotoimien takia. Toki on luonnollista, että Wennstam kirjoittaa siitä mistä osaa ja mitä on tutkinut. Minun olisi ehkä vain pitänyt odottaa hieman kauemmin kirjojen välillä, etteivät Wennstamin mielipiteet olisi puskeneet niin läpikuultavasti esille kirjan hahmojen kautta.

Yksi tarinalinja alkaa hirttäytyneenä löydetystä nuoresta pojasta, jonka kuoleman taustalla epäillään olevan kunniamurha mutta jota vaikuttaa olevan mahdoton todistaa. Asiaa tutkii yksinhuoltaja Madeleine, jonka murrosikäinen tytär ei katsele hyvällä äitinsä omistautumista työlleen, sekä vaimonsa muutama vuosi sitten onnettomuudessa menettänyt Mats. Heidän välillään on epämääräistä kiinnostusta, mutta kumpikaan ei kehtaa tai uskalla ottaa ensimmäistä askelta. Päähenkilö on silti selkeästi Maria, jonka perheeseen kuuluu mies Tobias ja pieni tytär. Heidän muutettuaan uuteen taloon tulee ilmi, että sen entiset asukkaat olivat pariskunta, jossa mies - ammatiltaan poliisi - pahoinpiteli vaimoaan Louisea toistuvasti ja lopulta ampui tämän talon keittiössä. Maria ei usko kykenevänsä asumaan talossa hirvittävän tiedon jälkeen, mutta alkaa työttömänä toimittajana tutkimaan asiaa ja kiristää pakkomielteeksi yltyvällä kiinnostuksellaan miehensä hermot äärimmäisen tiukoille. Mielenkiintoisen lisän tarinaan tuo vankilassa istuva vaimonsa murhannut poliisi, jonka ajatuksia raotetaan sen verran, että käy selväksi kuinka horjuva hänen mielenterveytensä on.

Päähenkilöissä meinaa aluksi olla liikaa muistettavaa, sillä kappaleet ovat lyhyitä ja näkökulma vaihtelee tiuhaan, mutta vähemmän keskeisten ihmisten ajatuksia kuullaan myös ja se sekoittaa pakkaa entisestään. Ongelma kuitenkin katoaa nopeasti ja olin lopulta sitä mieltä, että henkilöiden määrä on oikein optimaalinen sen kannalta, että tahti pysyy sopivan reippaana eikä yhteen persoonaan pääse kyllästymään. Sitä paitsi Wennstam on tehnyt henkilöistään sen verran todentuntuisia, että heillä on selkeät omat luonteensa ja sen myötä yksityiselämät, jotka tasapainottavat raskaita aiheita suhteellisella keveydellään. Harmi, että useimpien suhteet menevät loivaa alamäkeä, kuten Marian ja Tobiaksen paineen alla rakoilevat välit, mutta yhtä kaikki vuorovaikutusta on mukava seurata rikosten ratkomisen ohella.

Marian ja Tobiaksen liitto menee juuri niin perinteisesti kuin voi odottaakin stressin ja lapsiperheen arjessa tapahtuvan: talon remppaaminen väsyttää, tyttären yöheräämiset uuvuttavat, Tobias ihastuu vahingossa työkaveriinsa, Maria vetäytyy tutkimustensa pariin eikä kumpikaan voi puhua huolistaan toiselle, koska pelkäävät tulevansa tuomituiksi tai saavansa toisen vihat niskaansa. Kaikkein ärsyttävin veto Wennstamilta on se, miten Tobias harmittelee Marian lässähtänyttä ulkonäköä ja kadonnutta intohimoa sekä vertailee tätä nuoreen ja viehkeään työkaveriinsa. Miehen syyllistäminen menee tässä kohdassa jo liian läpinäkyväksi, vaikka Wennstam yrittääkin tehdä sen mukamas ovelasti, laittaen Tobiaksen katumaan ajatuksiaan ja tuntemaan syyllisyyttä, sillä ymmärtäähän hän Marian stressin ja prioriteetit, joihin hoikkuus ei sillä hetkellä kuulu. En tiedä osaanko selittää tätä vai vaatisiko pointin selkiäminen kirjan lukemisen, mutta Tobias on vain hieman liian yksioikoisesti perus mies, jonka harteille on helppo kasata niitä mielipiteitä, jotka yleisesti aiheuttavat  naisille paineta. Ei Mariakaan tunne haluja miestään kohtaan, mutta häntä ei syyllistetä samalla tavalla, hän kun on järkyttynyt asunnossaan tehdystä murhasta.

Muuten Mariasta on helppo pitää ja hänen halunsa penkoa talonsa entisten asukkaiden historia juuriaan myöten selville tuntuu ymmärrettävämmältä, kun tutustuu Marian herkkään luonteeseen. Hän on haavoittuva ja pehmeä, mutta tietää oman arvonsa ja omistaa vahvoja mielipiteitä. Hän uskottelee itselleen, että on Louisen kohtaloa selvitellessään liikkeellä pelkästään ammatillisen näkökulman takia, mutta on ilmiselvää, että hän haluaa saada asian jonkinlaiseen lopulliseen päätepisteeseen. Tapausta tutkiessaan hän ruotii yksin ja Louisen läheisten kanssa sitä, kuinka niin henkisesti ja fyysisesti nujerrettu nainen aina vain puolustaa ja rakastaa nujertajaansa. Minun on sanottava erikseen, kuinka uusia näkökulmia sain aiheeseen, ja melkein jonkinlaista ymmärrystä. Varsinkin sympatiat Louisea kohtaan kasvavat mitä enemmän hänestä saa tietää, vaikka hän ei ole läsnä kirjassa muuten kuin Marian tutkimusten ja haastattelujen muodossa. Wennstam pääsee myös muutaman kerran yllättämään odottamattomilla käänteillä, jotka muistuttavat, että pääosassa ovat tosiaan kiintoisat rikosmysteerit, jotka pitää selvittää, ja ihmisten suhteet ovat siihen nähden sivuseikka. Silti nämä kaksi puolta kulkevat nätisti käsi kädessä pitäen romaanin kutkuttavan kiinnostavana.

Melkein loppuun asti tuntuu kaukaa haetulta, että kunniamurha ja Louisen kuolema voisivat olla jotenkin yhteydessä toisiinsa, eivätkä ne suoraan olekaan, ainakaan sillä tavalla kuin oletin. Luulin, että kaikki romaanin ihmiset kohtaavat toisensa jonkin suuren loppuhuipennuksen myötä ja saavat kaikki vastaukset kysymyksiinsä ja tutkimuksensa päätökseen. No ei, hölmösti ajateltu, mutta jonkinlaisen kekseliään yhteenpunomisen Wennstam suorittaa silti, kuitenkin enemmän ajatuksen ja aiheen tasolla kuin konkreettisesti. Madeleine ja Mats (huomasin nyt vasta kuinka söpösti nimet sointuvat yhteen) pohtivat koko tarinan läpi, kuinka julma ja käsittämätön nuoren pojan hirttäytyminen on, ja samalla tavalla Marian on mahdotonta ymmärtää, miten kukaan voi tehdä pahaa läheisimmälleen. Kaikki lähtee halusta kontrolloida ja hallita, sekä perinteisistä uskomuksista ja konventioista, joita vastaan ei yksinkertaisesti mennä, siksi että niin ei vain tehdä. Louisen miehen näkökulma valottaa tätä sen verran, että hän on hyvin vahvasti kiinni todella vanhanaikaisessa  miehen roolissa, jonka mukaan nainen kuuluu miehelle, tekee kuten hän sanoo eikä omista omaa halua. Jos näitä sääntöjä vastaan rikotaan, nainen on vapaata riistaa minkälaiselle kohtelulle tahansa. Louisen mies on todella vastenmielinen omahyväisten ajatuksiensa ja ylimielisen asenteensa kanssa, jota vankilakaan ei onnistu pyyhkimään pois, ja se tietysti lisää lämpimiä tunteita Louisea kohtaan. Wennstam antaa lukijankin pyöritellä moraalisia kysymyksiä rauhassa, eikä tuputa omia mielipiteitään samalla tavalla kuin tuputtaa naisen hyväksikäytön suhteen. En silti tosissani valita siitäkään, sillä hyvällä asiallahan hän on.

Katarina Wennstam: Dödergök. Albert Bonniers Förlag 2008. 521 s.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Jeffrey Eugenides - Naimapuuhia





Luultavasti Naimapuuhia on ominaisuuksiltaan ja tyyliltään aivan yhtä laadukas kuin Middlesex, mutta koukuttavuudeltaan tämä uusin romaani jää nyt häviäjäksi. Aloitin Middlesexiä parin vuoden takaisella kesälomamatkalla Kreikassa, maaten häikäisevää merta halkovan lautan kannella vastarakastuneena ja auringossa kylpien. Ei ihme, että lukukokemus on jäänyt vahvasti mieleeni, vaikka en enää muista tarinasta paljoakaan (pitäisiköhän minun huolestua, kun kirjojen sisällöt putoavat päästäni viimeistään muutamassa kuukaudessa?). En tiennyt mitään kirjailijasta tai kirjasta lainatessani sen umpimähkään matkaa edeltävänä päivänä, joten kreikkalaisten henkilöiden ympärille kiertyvän tarinan aloittaminen juuri Kreikassa oli mielestäni jokin kohtalon merkki siitä, että tästä tulee Tärkeä Kirja, joka minun kuuluu lukea juuri nyt. Niin kuin siitä tulikin. Naimapuuhia taas oli kirja muiden joukossa, jota aloitin tylsänä ja harmaana arkiaamuna, normaalit huolet mielessä ja huomiokyky kaikkea muuta kuin huippuunsa hiottuna. Jeffrey Eugenides varasti sydämeni Middlesexillä, ja pakotti minut vaatimaan sen takaisin itselleni Naimapuuhien myötä.

Kutkuttavan paksussa romaanissa on kunnianhimoisia piirteitä esimerkiksi tarinan laajuuden suhteen, ja kaiken ihmissuhdesotkun keskellä keksin, että tärkeimmiksi teemoiksi kohoavat yllättäen uskonto ja maanis-depressiivisyys. Näitä pyörittävät kolmiodraaman kautta Mitchell, joka on rakastunut Madeleineen, joka on rakastunut Leonardiin, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kaikki kolme valmistuvat romaanin alussa ja koettavat jäsennellä elämäänsä jonkinlaiseen sopivaan opintojen jälkeiseen muotoon, joka ei aivan ota onnistuakseen. Mitchell kiertelee maailmaa Intiaa myöten ja koettaa selvittää suhdettaan hengelliseen, itseensä ja tunteisiinsa Madeleinea kohtaan samalla kun Madeleine muuttaa yhteen Leonardin kanssa ja kamppailee jaksaakseen kantaa tämän sairautta ja auttaa parantamaan sen.

Päähenkilöidensä opiskeluista kirjoittaessaan Eugenides namedroppailee sen verran, että hän horjuu jo siedettävyyden rajoilla. Pitkästyttävintä on, jos kirjailijoiden ja teoreetikkojen nimet eivät sano mitään ja päähenkilöiden ajatusten tai keskustelujen pointti menee sen takia kokonaan ohi. En silti hermostunut tosissani missään vaiheessa, sillä raskaampi kieli kevenee alun jälkeen, ja tuttujen nimien bongaamisesta voi tehdä itselleen vaikka riemastuttavan pelin. Muistan, miten tuskailin strukturalismin ja semiotiikan kanssa opintojeni alkupuolella, ja voin olla täysin yhtä mieltä Madeleinen kanssa:

Koska Derrida väitti kielen luonnostaan murentavan kaikkea merkitystä, jota se pyrki tuomaan ilmi, Madeleine mietti, miten Derrida mahtoi kuvitella Madeleinen ymmärtävän, mitä hän tarkoitti. Ehkei kuvitellutkaan. Siksi hän hyödynsi niin paljon vaikeaselkoista terminologiaa ja kimurantteja lauseita. Siksi hänen sanottavansa sanomiseen käyttämiensä virkkeiden lauseenjäsenten tunnistamiseen saattoi mennä minuuttikin. (Voiko "pääsy moniulotteisuuteen ja delinearisoituun ajallisuuteen" todellakin olla subjekti?)
Romaanin lukeminen semioottisen teorian jälkeen tuntui samalta kuin olisi hölkännyt kädet tyhjinä sen jälkeen, kun on ensin hölkännyt käsipainojen kanssa.

Don't I know it. Kävin kerran kurssin, jonka pääasiallinen tarkoitus oli oppia tulkitsemaan vaikeaselkoista kirjallisuusteoriaa, ja jollain tavalla tämä samaistuminen Madeleineen ilahdutti minua kovasti. Jos Eugenides saa kirjallisuuden tuntemuksen rehentelyllään aikaan näin tyytyväisen reaktion, en voi täysin tuomita hänen keinojaan pommittaa lukijaa viittauksilla, joista suurin osa menee helposti täysin ohi. Sitä suuremmalla syyllä voi olla mielissään, kun nimiviidakosta nousee yhtäkkiä henkilö, jonka teoksiin on itse tutustunut.

Huomasin ihmetteleväni, miksi Eugenides on kasannut kirjan tapahtumiksi niin kuluneita aiheita. Onko hän tietoinen siitä, miten "kaikilla" on nykyään mielenterveysongelmia ja miten "kaikki" haluavat lähteä ulkomaille kiertelemään jossain vaiheessa nuoruuttaan, etsimään itseään? Vai onko näin ollut aina, ja siksikö Eugenides koettaa havainnollistaa jonkinlaisen nuoren ihmisen universaalin mentaalitetin? Halun paeta kaikkea ulkomaille, joka ei kuitenkaan tarjoa sen enempää vastauksia kuin oma nihkeä punkka opiskelijakämpässä. Halun roikkua kynsin hampain kiinni ekassa intohimoisessa rakkaudessa, joka on jo periaatteessa muuttunut taakaksi, mutta ei anna irrottaa epätoivoista otetta, koska alun kiihkohan saattaa vielä löytyä. Varsinkin kun suhteeseen johtaneet tunteet löytyvät vielä jostakin arkielämän pohjalta piilosta. Madeleine kestää Leonardilta paljon enemmän kuin luultavasti suostuisi kestämään, jos Leonard ei olisi maanis-depressiivinen, ja koettaa hoivata häntä kuntoon ikipositiivisella ja rauhaisalla, melkein äidillisellä asenteella. Koska heidän suhteensa on kestänyt elämänmittaisella asteikolla todella lyhyen ajan, ei Madeleinella pitäisi olla vielä mitään velkaa Leonardia kohtaan, ja se saattaa olla jopa kaikista selkein aidon rakkauden tae. Hän on auttamattoman rakastunut, eikä edes Leonardin ylös alas sahaava mieliala, ei edes masentunut, lihava, zombie-Leonard saa häntä pyörtämään päätöstään muuttaa unelmiensa miehen kanssa yhteen. Madeleinen vanhemmat varoittelevat synkän tulevaisuuden suhteen, jolloin Madeleine saa mahdollisuuden vakuutella heitä ja samalla itseään, sillä vakuuttelua hän kaipaa. Kuka nimittäin tietää, kuinka kauan Leonardin huono vaihe kestää? Eihän kukaan ole luvannut, että se häviää.

Vaikka aihevalinnat eivät ole kovin omaperäisiä, tarinan rakenne ja tyyli kyllä ovat. Ja vaikka kirja ei yltänyt lähellekään Middlesexin tasoa - mitenköhän monta kertaa saan vielä tungettua tämän vertailun tekstiin - on se kuitenkin samalla moitteeton. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, mutta oman lukukokemukseni lässähtäminen ei tässä tapauksessa tee romaanista automaattisesti huonoa. Naimapuuhia antaa todella perinpohjaisen kuvan kaikista kolmesta päähenkilöstä, ja arvostan aina sitä, kun romaanihenkilöt eivät jää vajavaisiksi. Heihin ehtii tutustua tarpeeksi ja heidän persoonallisuuksiinsa ehtii mukautua niin paljon, että heistä tulee nopeasti ikään kuin täysiä hahmoja, jolloin myös omien tunteiden syventyminen on todennäköisempää. Haluan mielelläni elää romaanin hahmojen mukana, ja Eugenidesin päähenkilöt ovat kaikki hyviä ainakin herättämään sääliä. Vahva tunnehan sekin on, vaikka mukavampiakin vaihtoehtoja olisi. Mitchellin surulliset yritykset olla ajattelematta Madeleinea Pariisin sateisilla kaduilla ja hänen ikuinen roolinsa kolmantena pyöränä sai pääni kallistumaan myötätuntoiseen kulmaan aivan huomaaatta, vaikka on Mitchellin onnettoman rakkauden riuduttamassa vetelehtimisessä myös jotain ärsyttävää. Uhrautuvalle Madeleinelle toivoisi vain kunnioittavaa ja hellää miestä, ei sekopäistä Leonardia, joka tosin voi ilmiselvästi huonosti tiedostaessaan, kuinka pahaa hän tekee Madeleinelle. Ja sen myötä hänkin kerää säälipisteet kotiin. Toki henkilöiden puolesta pääsee myös iloitsemaan, mutta pääosin romaani on alakuloista taaperrusta uudenlaisen elämän vasta hakiessa muotoaan.

Eugenides kirjoittaa onneksi niin makoisasti, ja osaa sirotella päähenkilöiden elämäntarinoita ympäriinsä sen verran viihdyttäviksi anekdooteiksi, että kaikki murhe ei tartu liikaa. Vaikka keskittymiseni meinasi herpaantua esimerkiksi Mitchellin vaellellessa Intiassa käyden mihinkään liittymättömiä keskusteluja outojen ihmisten kanssa, ei se tarkoita, etteikö Eugenides olisi tehnyt loistotyötä. Kieli soljuu ongelmitta ja tarinassa on imua, koska tottahan toki se kiinnostaa, kuka saa lopulta kenetkin! Tarina tarjoaa myös mahdollisuuden pohtia moraalisia puolia siinä, kuinka mielenterveydeltään horjuvan ihmisen kanssa pitäisi elää, kuinka suuri vastuu kumppanilla on ja kuinka paljon on kiinni sairaudesta ja kuinka paljon itse sairastuneen henkilön luonteesta. On lähes kiehtovaa seurata Leonardin jättimäisiä muodonmuutoksia ameebasta hyperaktiiviseksi keikariksi, vaikka kokemusta varjostaa tieto siitä, millaisen veron käytös vaatii. Madeleinen pelokas avuttomuus Leonardin maanisen vaiheen kukkoilun edessä on jo tarpeeksi, puhumattakaan Leonardista itsestään. On tavallaan lohdullista, ettei hän usein ole tietoinen oman tilansa vakavuudesta, vaikka juuri se pimennossa eläminen on hänelle vaaraksi. Tosin niin on myös aneeminen masennus, jolloin itse elämässä on tarpeeksi lannistamaan Leonardin. Minut lannisti se, ettei Naimapuuhia ollut täysosuma, mutta toivoani en menetä! Ja ainahan Middlesexin voi lukea uudestaan.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (The Marriage Plot). Suomentanut Arto Schroderus. Otava 2012. 607 s.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Kajsa Ingemarsson - Bara vanligt vatten




Päätin antaa Kajsa Ingemarssonille toisen tilaisuuden, vaikka muutama vuosi sitten lukemani Matkalaukkumorsian jätti lähinnä nihkeän jälkimaun. Odotin lukevani kepeän viihderomaanin, mutta en oikein osannutkaan viihtyä kirjan parissa. Nyt tein saman virheen asettaessani Bara vanligt vatten-romaanille vastaavanlaiset ennakko-odotukset kuin aiemmin, mutta en pettynyt yhtä pahasti. Totesin vain, että Ingemarsson ei ole kirjailija minun makuuni. En silti suinkaan inhonnut romaania, tai edes tylsistynyt sen parissa (aikaan pahasti). Minulla ja Ingemarssonilla ei vain synkkaa.

Stella on suosittu dekkarikirjailija, joka kirjoittaa parhaillaan historiallisen jännityssarjan  viimeistä osaa, jonka pääosassa on nokkela ja itsenäinen yksityisetsivä Franciska. Stella asuu yksinään suuressa ja kalliissa asunnossa, jonka kylppärin lattialle ilmestyy mystinen vesilätäkkö kerta toisensa jälkeen. Hän palkkaa remonttimiehen Johnnyn katsastamaan tilanteen, ja käy ilmi, että koko kylpyhuoneen ja olohuoneen lattiat täytyy repiä, jotta ongelman alkulähde löydetään. Stellan kirjoitustyö on tökkinyt viimeisen romaanin kohdalla ensimmäistä kertaa hänen elämässään, eikä inspiraation löytyminen helpotu Johnnyn jatkuvasta metelöinnistä. Stella ei kuitenkaan suostu kirjoittamaan missään muualla kuin kotonaan, ja hän oppii pikkuhiljaa tuntemaan Johnnyn paremmin, vaikka nyrpisteleekin ensin nenäänsä tämän rähjäiselle ulkomuodolle. Kun Stellan miesystävä osoittautuu epäluotettavaksi, hakee Stella puoliksi vahingossa turvaa hyväsydämisestä Johnnysta, eikä ole välttämättä kovin vaikeaa arvata, mitä näiden kahden välille kehkeytyy.

Itsestäänselvin syy sille, miksi en ihastunut romaaniin, on Stella. Hän on nimittäin varsinainen diiva ja, jos nyt sanon suoraan, aivan hirveä ämmä. Hän käyttäytyy kylmäkiskoisesti ja halveksivasti muita ihmisiä kohtaan, elleivät he ole julkkiksia, joiden huomiosta hän saattaa hyötyä. Hän on ylpeä kaikesta ansaitsemastaan rahasta ja käyttää rikkauksiaan huolettomasti. Hän kiinnittää huomiota jokaiseen ruoanmuruseen, jonka suuhunsa pistää, ja jättää lähes aina aterian kesken, koska laihuus on hänen ykkösprioriteettejaan. Hän osaa esittää lämmintä ja mukavaa faniensa ja toimittajien edessä, mutta vain siksi, että se on oiva markkinointikeino. Oikea pinnallisuuden perikuva siis. Tavallaan tällainen epämiellyttävä hahmo on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se on ainakin minulle poikkeuksellista. Toisaalta sille on syynsä, että vastenmieliset päähenkilöt ovat harvinaisempia kuin mieluisat. Olen tottunut pitämään kirjan päähenkilöstä ja se vaikuttaa ratkaisevasti lukukokemukseeni. Miksi haluaisin seurata yli 500 sivun verran sellaisen ihmisen elämää, joka nostaa niskavillani pystyyn ja saa minut tuhahtelemaan tärkeilevälle käytökselleen? Jonkin aikaa siinä on oma (uutuuden)viehätyksensä, mutta pian se alkaa tympiä.

Stellasta tulee aidosti miellyttävämpi ihminen romaanin loppua kohden, kun hän pääsee eroon pettävästä miesystävästään, kun kirjoittaminen alkaa sujua ja kun suhde Johnnyyn muuttuu muuksi kuin pelkäksi työnantaja-alainen-suhteeksi. Tarinan opetus vaikuttaa olevan, että löytäessäsi oikean rakkauden pääset eroon luonteesi ikävistä puolista ja muutut hyväsydämiseksi ja herkäksi persoonaksi. Elämäsi solmut aukeavat ja löydät todellisen sisäisen minäsi, joka auttaa sinua avautumaan myös ympäristöllesi ja näkemään elämän valoisat puolet. Stella matkustaa muutamaksi päiväksi Johnnyn vanhempien mökille, missä hän kirjoittaa romaaninsa loppuun hämmästyttävällä tarmolla, pitäen taukoja vain syödäkseen - hän nimittäin hylkää anorektiset rituaalinsa tuosta noin vain, sillä Johnny nauraa hänen pikkuruisille annoksilleen - ja vaellellakseen luonnon helmassa. Yhtäkkiä hän on kuin uusi ihminen, eikä pilkallisesta luonteesta ole enää mitään jäljellä. Ihmeparantuminen! Rakkauden voima pelastaa! Vaikka Johnnyn ja Stellan hitaasti lämpenevissä väleissä on jotakin hyvin suloista, minua Stella ei kuitenkaan enää voita puolelleen, niin inhottava akka hän on valtaosan tarinasta. Tietenkin taustalla on sellaisia selittäviä tekijöitä kuin ylikriittiset vanhemmat ja maineen mukanaan tuomat paineet, mutta ne eivät oikeuta Stellan käytöstä minun silmissäni.

Tarinaa vaivaa muutenkin jonkinlainen epäjohdonmukaisuus ja samalla ennalta-arvattavuus, tosin jälkimmäinen ei välttämättä ole suuri yllätys sen genren kohdalla, mitä Bara vanligt vatten edustaa, eikä automaattisesti huono ominaisuus. Tietysti Stellan on löydettävä rakkaus ja saatava onnellinen loppu, mutta pientä arvoituksellisuutta voisi silti koettaa ujuttaa mukaan. Mitä enemmän Stella karsastaa Johnnya, mitä useammin hän jupisee itsekseen likaisen remonttireiskan vulgaarista työskentelytavasta, sitä ilmeisempää lukijalle on, että tässä on Stellan tuleva pelastava ritari. Sitä odotellessa juonessa on kaikenlaisia haarautumia, jotka eivät aivan loksahda kohdilleen. Esimerkiksi Stellan asunnon ulkopuolella päivystää epäilyttävä nainen, joka luulee olevansa Franciska ja tunkeutuu Stellan asuntoon kertoakseen, kuinka tarinan tulee päättyä. Stella kohtelee häntä kuin hullua ja kutsuu poliisit, mutta käyttää silti naisen ideoita romaanissaan. Koko juttu on hieman liian mystinen sopiakseen romaanin muuten arkisiin olosuhteisiin. Pohjimmiltaan se on kuitenkin Stella, joka tekee tarinasta epämääräisen. Hänen käyttäytymisensä on kummallisen poukkoilevaa: yleensä hän on täydellisen kivikasvoinen viilipytty tilanteessa kuin tilanteessa, mutta toisinaan hän antaa elämän vaikuttaa itseensä niin vahvasti, että unohtaa syödä ja makaa päiväkausia haamuna sängyssään. Etenkin Johnnyn muututtua läheisemmäksi hän on aivan yhtäkkiä kykenemätön hillitsemään tunteitaan, joita hän on opetellut pitämään kurissa tai muuntamaan toisenlaisiksi koko ikänsä. Hän heittelehtii ääripäästä toiseen, ja silti hän tuntuu koko ajan etäiseltä.

Stellan kirjailijanura antaa mahdollisuuden ruotia ammatin varjopuolia, ja Ingemarsson käyttää tilaisuutta hyväkseen sellaisella antaumuksella, etten voinut olla miettimättä, onko hän itse yhtä katkera. Stella haukkuu mielessään toimittajat, kriittisen kustantajansa ja naispuoliset kirjailijakollegat pystyyn ja lisää samalla omaa luotaantyöntävyyttään lukijan silmissä. Tarvitseeko todella olla niin laskelmoiva ja teeskentelevä selvitäkseen kirjamarkkinoilla? Toivon todella että ei, muuten unelma-ammattini saa aivan uudenlaisen sävyn.

Ingemarsson sekoittaa fiktiota fiktioon punoessaan Franciskan kohtalon mukaan Stellan tarinaan. Periaatteessa idea on kiintoisa enkä pannut pahakseni sitä, että Stellan jäykistelyyn sai vaihtelua muutaman sivun dekkariosioista. Harmi vain, ettei Franciskan kohtalo ole tarpeeksi kiinnostava, jotta sen pohjalta voisi rakentaa jännitystä. Stella kamppailee alusta asti kahden Franciskaa koskevan kysymyksen kanssa, joiden selviämistä hänen lukijansa odottavat kieli pitkällä. Mutta Ingemarssonin romaanin lukija ei olekaan roikkunut mukana Stellan kymmenosaisen dekkarisarjan ajan. Yhden Franciskaa koskevan arvoituksen vastaus päättää Ingemarssonin romaanin, mikä melkein nauratti minua. Jos tarkoitus on lopettaa Bara vanligt vatten hulppeaan kliimaksiin, jota lukija on jännittänyt koko romaanin ajan, Ingemarsson joutuu luultavasti pettymään. Tai ehkä minä olen vielä pimeän talven turruttama ja annan tylsyyteni tarttua kaikkeen lukemaani. En silti osaa uskoa, että kukaan kiinnostuisi kirjan lopussa ratkeavasta arvoituksesta muuten kuin lievän uteliaisuuden rajoissa. Sama pätee koko romaaniin: se on kaikinpuolin lievä. Negatiivisemmin sanottuna lattea.

Kajsa Ingemarsson: Bara vanligt vatten. Norstedts 2009. 559 s.