Juha Itkonen - Hetken hohtava valo

Olen jollain tapaa vältellyt Juha Itkosen uusimman romaanin lukemista, vaikka olen vaikuttunut kaikista hänen aiemmista teoksistaan. Etenkin Anna minun rakastaa enemmän valloitti minut täysin, eikä muissakaan kirjoissa ole ollut mitään valittamista. Siksi kavahdin, kun Hetken hohtava valo ei saanutkaan pelkästään ylisanoja osakseen, vaan jotkut lukemani arviot olivatkin pettyneitä. Ne jättivät minulle mielikuvan hymisevästä asenteesta, jonka tarkoitus on sanoa "yritys hyvä kymmenen, mutta nyt ei mennyt ihan nappiin". Hieman olalle taputtelua, ja parempi onni ensi kerralla. Tiiliskiven kokoinen sukuhistoriikki ei muutenkaan suoranaisesti saanut uteliaisuuttani heräämään.

Mutta tässä eräänä päivänä kirjastossa oivalsin, että viimeistään Kohti sinetöi minut Itkosen fanitytöksi, eikä sellaisesta asemasta noin vain luisteta. Kahlasin siis läpi Hetken hohtavan valon tyytyväisenä siitä, että osasin olla odottamatta mitään maata järisyttävää kokemusta. Ainekset vetävään tarinaan ovat olemassa, mutta ne ovat liian levällään onnistuakseen imaisemaan täysillä mukaansa. Hetken hohtava valo kaipaa ennen kaikkea terävyyttä.

1950-luvun lopusta alkaa Vuorien tarina, joka kulkee kolmen sukupolven läpi käsitellen perusteellisesti kaikki suvun suuret mutta myös merkityksettömät käänteet. Ääneen pääsevät vuorotellen isä, äiti ja poika, Esko ja Liisa enemmän aikaan ankkuroituneina ja heidän poikansa Esa ajassa taaksepäin silmäilevän muistelun   kautta. Hän kertoo tyttärelleen oman näkemyksensä vanhemmistaan, menneisyydestään, masennuksestaan, elämänsä rakkaudesta, yrittäen koota yhtä paljon tyttärelleen kuin itselleen selitystä sille, miksi kaikki meni aivan vinksalleen. Eskon ja Liisan versioiden myötä lukija pääsee elämään vuosikymmenet niin kuin ne pariskunnan molempien osapuolien silmin näyttäytyivät, aina äkkinäisesti alkunsa saaneen perhe-elämän onnellisista vuosista välien pirstaloitumiseen.

Henkilöt ovat aavistuksen kärjistettyjä, mutta vain siinä määrin, että se kääntyy enemmän viihdyttävän kuin ärsyttävän puolelle. Esko on reipas ja toimelias hieman itseään täynnä oleva perheenisä, jonka mielestä työmoraali määrittää ihmisen arvon. Liisa opettelee aikuistuessaan panemaan vastaan hissukka-olemukselleen ja kapinoi alkuun mieheltään salassa, parin ylimääräisen viinilasillisen tai milloin minkäkin pienen eleen muodossa, ja myöhemmin repäisevillä itsenäistymisen päätöksillä. Esan kertomus henkii totisen ja kaltoin kohdellun ihmisen alakuloa, joka on kuitenkin sen verran kekseliäästi häivytetty, että se on helpompi oivaltaa vasta romaanin loppupuolella, sitten kun kaikki on melkein ohi. Monet muut - jopa Esan veljet, vaikka kuuluvat päähenkilöiden perheeseen - ovat pelkkiä vierailijoita ja yksiulotteisia hahmoja, jotka toimivat vain tilapäisenä tarinan täytteenä.

Uskon, että Hetken hohtava valo toimii paremmin niille, jotka ovat eläneet samat ajat kuin Esko ja Liisa. 60- ja 70-luvulla nuoruutensa viettäneet voivat piehtaroida niiden lukuisten yksityiskohtien nostalgiassa, jonka Itkonen niin ankarasti koettaa luoda. Tuotemerkit vilisevät silmissä ja teknologian kehityskulun kuvaus on varmasti täysin oppikirjan mukainen, mutta historiikki on häiritsevän silmiinpistävän - no, historiallinen. Nyt muistellaan antaumuksella matkaa vuosikymmenten läpi, niin että päästään oikein vellomaan menneissä jaaritteluksi asti. Matka on pitkä ja kuivakka: välillä tuntuu kuin aavikolla tarpoisi.

Itkosen kirjoitustaidoissa ei sinänsä ole mitään vikaa, vaan hänen tekstinsä itsessään on tarkkaa ja oivaltavaa. Keskittyessään henkilökemioihin kerronta vallan piristyy. Itkonen pohjustaa tarinaa sukupolvesta seuraavaan siirtyvillä ääneen lausumattomilla odotuksilla, ja  kuvailee taitavasti niitä kaunaisia konfliktitilanteita, joita ailahteleva rakkaus ja viimeisiään vetelevä yhteiselo väistämättä synnyttää niin miehen ja vaimon kuin vanhemman ja lapsen välillä. Kaikkea värittää kuitenkin se puuduttava muistelu, joka herpaannuttaa keskittymisen. Itkonen osaa kyllä elävöittää tilanteita silloin kun malttaa niihin paneutua, ja onnistuu osoittamaan sen arjen tragikoomisuuden, joka useimpiin hetkiin kätkeytyy. Mutta epämääräistä haahuilua lukija ei pääse pakoon.

Miltä me näytimme? Minulla oli luultavasti Karhun siniset froteepäällysteiset Trampas-tossut, Jameksen farkut ja maahantuojalta lahjaksi saatu Grundigin T-paita; sama univormu jossa kuljin koko kuukesän Liisan valituksesta välittämättä. Eskolla oli se kireä okranvärinen poolo, joka kesäkeleille oli turhan kuuma mutta joka hänen mielestään ilmeisesti korosti hänen kieltämättä raamikasta ylävartaloaan. [...] Aurinkolasit isällä oli myös, samanlaiset Amerikasta tilatut Ray-Banit kuin astronauteilla valokuvissa, hänen ylpeytensä - lasit jotka eivät lainkaan sopineet hänen kallonsa pitkulaiseen muotoon mutta joista hän ei kymmeneen vuoteen suostunut luopumaan. Käsijarrun vieressä oli pastilleja niin kuin aina, Tervaleijonia tai Eucalyptuksia tai Pectuksia. Arvatenkin siinä oli myös aski Kentiä, sillä vuonna 1969 Esko poltti vielä ketjussa. Ei tosin koskaan autossa, auto oli pyhä, se oli ainoa asia jonka Esko oikeasti omisti - mehän asuimme vakuutusyhtiön hyyryläisinä ja omasta myymälästä oli siinä vaiheessa ainoastaan hirvittävä määrä velkaa. Niinpä auto tuoksui lähinnä puhdistusaineilta, tavallisesti sitruunalta ja kuusenhavuilta. Kojelauta kiilsi niin että siitä saattoi kirkkaina päivinä ihailla peilikuvaansa. Cortinassa oli pätevä matkaradio, edellisestä autosta irti ruuvattu mutta edelleen hyväkuntoinen Hitachi, ja me kuuntelimme Kuustudiota koko matkan, totta kai; emme tosin siksi, että meillä olisi ollut puutetta tiedosta. Tiesimme Eskon kanssa molemmat kuusta kaiken tietämisen arvoisen. Meidän yhteinen tietomäärämme saattoi Yleisradion asiantuntijat häpeään. Peenemunde. Baikonur. Wernher von Braun. Sergei Korolev. Apollo. Sputnik. Eagle.

Huh mikä ähky! Voisin kuvitella kiinnostuvani tällaisista millintarkoista kuvauksista, jos vaikkapa oma isäni päättäisi viettää eläkepäivänsä siirtämällä koko nuoruusikänsä paperille ja antaisi sen sitten perheensä luettavaksi, mutta Hetken hohtava valo sai minussa useamman kerran aikaan mielihalun nostaa kädet ylös ja puuskahtaa "too much!" (ehkä myös "too boring!"). Kenties romaani onkin sellainen tietynlainen aikuisten kirja, jonka ansioiden oivaltamiseen minulla ei vielä riitä ikä eikä kiinnostus. Ehkä lähihistoria, joka ei kuitenkaan kosketa omakohtaisesti, muuttuu joskus mielekkääksi?

Itkosen tavoite on kunnianhimoinen, ja hän onnistuu siinä monin tavoin. Erään perheen historia muodostaa samalla kokonaisen aikakauden historian, josta voi hyvin riittää hupia ja tiedonjyväsiä tuleville sukupolville. Itkonen on epäilyksettä tehnyt perusteellisen taustatyön ja paneutunut aiheeseensa kiitettävällä tarmokkuudella, mutta se ei vielä riitä täyttämään kaunokirjallisen täysosuman ehtoja. Ei ole kyse siitä, ettei Itkonen osaisi kirjoittaa, vaan siitä, että fokus on hukassa. Kaikki on päällisin puolin kunnossa, mutta siitä huolimatta, että läpileikkaus menneistä vuosikymmenistä hoituu sujuvasti, ei Hetken hohtava valo saa kunnolla tuulta alleen.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo. Otava 2013. 511 s.

Suketus, Jenni S., Kirjanainen, Ina, Mari A ja Mikaela ovat myös lukeneet kirjan ja osa pitää siitä huomattavasti enemmän kuin minä, hyvä niin!