lauantai 26. huhtikuuta 2014

Katherine Pancol - Krokotiilin keltaiset silmät


Ensimmäinen osa marokkolaissyntyisen Katherine Pancolin kehutusta trilogiasta on viimeinkin luettu. Krokotiilin keltaiset silmät on ollut työn alla peräti marraskuusta lähtien lainattuani ensin vahingossa trilogian keskimmäisen osan ja oltuani sitten niin hidas lukemaan, että jouduin palauttamaan paksun romaanin pari kertaa ennen kuin pääsin sen viimeisille sivuille. Niiden kohdalla olin jo niin malttamaton ja keskittymiskykyni hukannut, että selasin ne kärsimättömästi läpi.

Harmillista, että matkaan kuului niin paljon mutkia, sillä onnistuin aluksi pääsemään täysillä tarinan imuun ja olin hyvää vauhtia ihastumassa kirjavaan henkilögalleriaan ja Pancolin rönsyilevään tarinankerrontaan. Olosuhteiden pakosta johtuneet lukupaussit kuitenkin laannuttivat intoani, eikä asiantila kohentunut siitä, että työvuorojeni alkamisajankohta muuttui kymmenestä puoli kahdeksaksi. Mikä tahansa tehtävä muuttuu kidutukseksi, kun sitä koettaa toimittaa silmät sirrillä aamubussissa ennen auringonnousua, joten Pancolin mahdollisuudet minun hurmaamiseeni eivät olleet lupaavimmasta päästä.

Krokotiilin keltaiset silmät on kuitenkin ilman muuta viehättävä ja omalaatuinen romaani. Sen keskiössä on kahden teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajaksi opetteleva Joséphine, jonka kuukausikaupalla työttömänä ollut aviomies jättää hänet tarinan alussa toisen naisen ja yleisen tylsistyneisyyden vuoksi. Köyhyyden kanssa kamppaileva Joséphine ei aluksi tiedä mitä tehdä, kun sydänsurut sekä uhmaiässä piehtaroiva ulkoisia seikkoja epäterveesti ihannoiva tytär vievät kaikki voimat, mutta paiskimalla töitä kellon ympäri ja kärsien kärsivällisesti henkisen puolen tuskat hän kasvattaa itselleen pikkuhiljaa vahvemman minäkuvan ja stabiilimman elämäntilanteen entisen miehen valuessa kohti yhä onnettomampia sattumuksia.

Tarinassa pyörii ranskalaistyyppisesti kokonainen liuta ihmisiä Joséphinen sukulaisten ja ystävien rooleissa, ja heillä kaikilla on omat draamansa ja sotkunsa. Yksi koettaa hankkiutua raskaaksi rakastajalleen, jotta tämä ei jättäisi häntä, toinen elättää itsensä toimimalla seuraneitinä rikkaille vanhoille miehille, kolmas hakee kotirouva-arkeensa jännitystä kieroilemalla ystäviensä ja miehensä selän takana.

Vaikka ongelmat ja kuviot, joiden kanssa henkilöt painivat, ovat merkittäviä ja elämän kokoisia, niiden käsittelytavassa on jotakin ranskalaisen kevyttä, joka vie romaania poispäin synkeydestä, johon kyllä tarvittaessa löytyisi kaikki ainekset. Joséphinen vaikeudet ovat raskaimmasta päästä, sillä hänen huolestuneisuuteen taipuvaisessa luonteessaan ei ole tilaa huolettomalle hui hai-tyyppiselle ajattelutavalle, mutta edes hänen kohdallaan lukijalla ei ole syytä todelliseen huoleen. Pancolin otteessa on sellaista huumoriin nojaavaa hilpeyttä, että mitä traagisempi kohtalo, sitä koomisempana se näyttäytyy. Pancol ymmärtää kuitenkin "kohtuus kaikessa"-viisauden päälle ja pitäytyy realistisella tasolla. Henkilöiden käytös saattaa olla häikäilemätöntä tai epätoivoista ja muutaman hahmo on kokonaisuudessaan suorastaan hulvaton, mutta kun on Pancolin tavoin muistanut pitää muutaman jääpalan hatussa irrottelun lomassa, pysyy kokonaisuus alusta loppuun tasapainossa.

Teokseen on ujutettu muutamia enemmän tai vähemmän ilmiselviä moraalisia opetuksia, jotka käyvät ilmi sitä mukaa kun henkilöiden kohtalot loppua kohden ratkeavat. Perusarvot muistuttavat satujen viisauksia ja tuntuvat jopa hieman vanhanaikaisilta, tyyppiä "lopussa kiitos seisoo, kunhan olet rehellinen ja vaatimaton ihminen, joka rehkii kellon ympäri unelmiensa eteen". Tämä kaikki konkretisoituu Joséphinen hahmossa, sillä hän on niitä hyväsydämisiä uhrautujia, jotka eivät käsitä ansaitsevansa parempaa ja joita kaikki kynnelle kykenevät käyttävät hyväkseen. Koetin etsiä itsestäni ärsyyntyneisyyteen viittaavia tunteita miettiessäni Joséphinen persoonaa, mutta vaikka soisin hänen rohkaistuvan ja lopettavan nöyristelyn niin raivostuttavan ulkonäkökeskeisen tyttärensä kuin salaperäisiä katoamistemppuja harrastavan ihastuksensa edessä, en tunne häntä kohtaan muuta kuin empatiaa ja sopivassa suhteessa sääliä.

Joséphinen lähipiiristä löytyy melkoisia käärmeitä, jotka edustavat pahaa ääripäätä, ja harmillisesti nämä ilkeät luikertelijat ovat yleensä naissukupuolen edustajia. Tarinan perusteella nainen voi olla joko tyhjäpäinen mutta petollisen kaunis ja sen mainiosti tiedostava pyrkyri, joka hyödyntää pääosin ulkoisia avujaan päästäkseen oikoteitä pitkin huipulle puukottaen selkään tarvittaessa omaa siskoaankin, tai vaatimattoman ulkokuoren omaava kunniallinen nainen, joka arvostaa sisäistä kauneutta - josta hän nauttii taiteen avulla - ja paiskii raskaasti töitä saavuttaakseen unelmansa. Miehet taas ovat joko hieman yksinkertaisen oloisia vässyköitä, jotka ovat täysin naisten vietävissä, tai kovia liikemiehiä, joiden ykkösprioriteetti on pitää kulissit pystyssä ja välttyä todellisten tunteidensa paljastamiselta.

Epämiellyttävistä kärjistyksistä huolimatta - tai ehkä juuri niistä johtuen - Krokotiilin keltaiset silmät on, kuten jo totesin, viihdyttävää ja hyväntuulista luettavaa. Ihmisten hääriminen ja hätäily itse luomiensa pulmien kimpussa on lystikästä seurattavaa, ja naseva dialogi sekä sujuvat vaihdokset henkilöstä toiseen viimeistelevät laadukkaan romaanin. Sitä Krokotiilin keltaiset silmät nimenomaan on: kaikista henkilöiden välisistä likaisista juonitteluista ja murheellisen arjen harmaudesta huolimatta lopputuloksena on reipas ja maanläheinen sekä samalla tyylikkäästi kokoon kursittu tarina.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät (Les yeux jaunes des crocodiles). Suomentanut Marja Luoma. Bazar 2011. 699 s.

Osallistun teoksella Annamin Vive la France-haasteeseen.

Muutamia muita eikä suinkaan kaikki: Järjellä ja tunteella, Lillin kirjataivas, Lumiomena, Mari A ja Koko lailla kirjallisesti.