Hanna-Riikka Kuisma - Valkoinen valo

Ekaa kertaa ainakin vuoteen luin kokonaisen kirjan vuorokauden sisällä, mikä on minulle lähes sama kuin että olisin lukenut koko romaanin yhdeltä istumalta. Hanna-Riikka Kuisman kolmas romaani osoittautui niin dramaattiseksi ja voimakkaita tunteita tihkuvaksi, etten voinut irrottautua sen otteesta. Jokin tekstin ylitsevuotavuudessa muistutti minua teini-ikäisenä ahmimistani kirjoista, joiden sentimentaalisuus hälvensi senaikaisia angsteja.

Valkoinen valo alkaa kaikessa runollisuudessaan niin raskaasti, että meinasin tehdä jotakin ennenkuulumatonta ja lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Kaipasin jotakin nopealukuista ja ajantajun kadottamiseen ajavaa romaania, eikä Kuisman teoksen johdanto vaikuttanut etäisestikään toiveisiini sopivalta. Ensimmäisten sivujen tarkoitus on kuitenkin toimia mahdollisimman näyttävänä johdatuksena romaanin hallitsevaan teemaan, eli kipuun, ja samalla se on kuin räikeäksi moninkertaistettu näyte romaanin tyylilajista, jonka avainsanoja ovat paatoksellisuus ja lyyrisyys.

Romaanin ytimessä toimii kourallinen ihmisiä, joita yhdistää kipu eri muodoissaan, niin fyysisinä kuin henkisinä ilmentyminä, sekä tunneskaalan molemmat ääripäät, rakkaus ja viha. Uskollisen fanikunnan salaperäisenä runoilijahahmona kerännyt Maria on rakastunut Luukakseen, joka on yhdessä Lyydian kanssa, jonka nuoruudenrakkaus Johannes on kuoleman partaalla keikkuva alkoholisti ja jonka äiti, vanhuuden sekoittama Elisabet, asuu Marian naapurissa. Johannes on lapsuudestaan saakka ollut läheisissä väleissä Marian kanssa, ja nähnyt Marian haksahtavan Luukaksen kanssa salasuhteeseen kerta toisensa jälkeen. Palapeli ei ole niin monimutkainen kuin miltä se vaikuttaa, vaan piirileikki paljastuu pikkuhiljaa ja lähtee Johanneksen kaupunkiin ilmestymisen myötä pyörimään vinhammin kuin vuosiin.

Vinksallaan olevien tunnesiteiden lisäksi kykenemättömyys avautua toisen edessä sellaisena kuin todella on, sekä jo mainitut erilaiset kiputilat yhdistävät henkilöitä. Marian äärimmäisen vakava ja hänet lähes liikuntakyvyttömäksi tekevä sairaus on määrittelemätön, ja vain Luukaksen läsnäolo lyhyiden vierailujen ajan saa hänet sen verran euforiseen tilaan, että hän kykenee toimimaan normaalisti. Muun ajan hän kyyhöttää ahtaassa huoneessa peittojen alla lääkehorroksessa, eikä silti pääse pakoon tuskaansa. Kivun syy ei selviä, mutta juontanee Marian ja Johanneksen keskusteluista päätellen juurensa onnettomasta rakkaudesta Luukakseen. En voi mitään sille, että tämä saa kyynisen puoleni kohottelemaan kulmakarvojaan mielikuvalle lemmentuskissaan riutuvasta, kalpeasta, eteerisen hoikasta runoilijaneitosesta. Muiden tilat ovat ymmärrettävämpiä ja selkeämmin määriteltyjä, mutta eivät sen miellyttävämpiä: Elisabetin dementia, Johanneksen haiseva ja silmissä lahoava kroppa, Luukaksen migreenikohtaukset ja Lyydian alkoholi- ja lääkeriippuvuus takaavat, että lukiessa mieliala vaipuu sysimustiin tunnelmiin. Luukaksen ja Lyydian suhde on täyttä kulissia, jonka takana Luukas on vihamielinen ja kylmän vetäytyvä ja Lyydia yksin addiktioineen kamppaileva sekava ihmisraunio.

Valkoinen valo on kaikesta kolkkoudestaan ja surullisista kohtaloistaan huolimatta varsin jouheva romaani. Ehkä henkilöiden epätodellisen tuskaisat tilat ja Kuisman lumoavan teatraalinen kirjoitustyyli luovat tarpeellista etäisyyttä, jolloin henkilöiden säälittävän räpistelyn seuraaminen ei masenna liian pahasti. Tarina on kuin spektaakkelimaista teatteria, jossa jokainen tunnetila on puserrettu äärimmilleen ja jokainen synkkä kohtalo jätetty roikkumaan siihen kaikkein piinallisimpaan välitilaan, jossa helpotuksen voi suoda enää kuolema, mutta johon hyppääminen vaatisi rohkeutta ja voimia, joita ei ole. Kaikki se särkevissä tunnetiloissa vellominen menee kuitenkin angstisuudessaan lähelle siedettävyyden rajaa, enkä osaa päättää, onko Marian marttyyrimainen hiljaisuudessa kärsiminen, Johanneksen reteä "kuolemaa kohti tuhatta ja sataa ja otetaan nyt kaikki irti"-asenne vai Luukaksen kliseisen machomainen kipujen piilottelu ja torjuminen ärsyttävintä.

Jos romaani olisi ainoastaan melodramaattista kitumista ja vastenmielisiä ihmissuhdepelejä, en olisi koukuttunut niin pahasti. Kuisman kirjoitustyyli kuitenkin loihtii romaanista esille pateettisen sijaan sen kauniin ja tenhoavan puolen. Vimmaiset sanoilla leikittelyt ja taianomaisen omalaatuisia virkkeitä sisältävät osuudet sekoitettuina arkiseen dialogiin on vastustamaton yhdistelmä. Lisäksi eri henkilöiden näkökulmilla pelaaminen ja jännityksen kohottaminen trillerimäisten käänteiden avulla luo oman viehätyksensä, jonka myötä Valkoinen valo muodostuu kokemukseksi, jota ei aivan piakkoin unohda. Kuisma käyttää iljettäviä yksityiskohtia hyväkseen synnyttäen niiden pohjalta parhaiden taitojensa mukaan hämmästyttävän kiehtovaa tekstiä. Ja vaikka kuinka halveksin Luukasta ja tässä ällöttävän itsekeskeisessä miehessä roikkuvaa kahta tahdotonta naishahmoa, en voi väittää, etteivätkö saippuasarjamaiset käänteet tarjoaisi minulle tyydytystä.

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo. Like 2013. 264 s.

E. L. James - Fifty Shades Darker

En olisi ikinä uskonut, että haksahdan E. L. Jamesin Fifty Shades-sarjaan näin pahasti. Luin ensimmäisen osan Fifty Shades of Grey jo viime talvena, ja muistan kokemuksen erityisen mieluisana siksi, että se oli ensimmäinen kerta moneen kuukauteen, kun halusin jatkuvasti raivata tilaa arjen askareilta voidakseni uppoutua lukemiseen. Jo pitkään kirjoihin syventyminen on ollut minulle haastavaa kaiken muun viedessä mukamas liikaa tunteja päivistäni, mutta ilmeisesti ajan löytymiseksi vaaditaan vain tarpeeksi koukuttava romaani. En tiedä mitä se kertoo älykkyysosamäärästäni, että kenties parjatuin ja kiistellyin kirjasarja pitkiin aikoihin herätti uinuneet lukuhimoni, mutta en pohdiskele sitä sen enempää. Minulle merkitsee vain se, että Jamesin teokset ovat äärimmäisen viihdyttävää todellisuuspakoa.

Koska kaikki, jotka eivät ole kirjoja lukeneet, ajattelevat tietysti ilman muuta automaattisesti kirjojen tavaramerkkiä eli seksiä - missä määrin, kuinka rankkaa, miten epärealistista? - sanon heti, että seksi on toki olennainen osa tarinaa, mutta ei pääasia. Tai no, ei ainoa pääasia. Ensimmäisessä osassa sillä on huomattavasti merkityksellisempi rooli kuin Fifty Shades Darkerissa, ja ensimmäisen kirjan seksikohtaukset ovat myös pidempiä sekä nätisti ilmaistuna hurjempia. Koska ensimmäinen osa tempaisi niin täysin mukaansa, luin sitä usein myös julkisissa, ja kirjan sankareiden intohimoisimpien sessioiden aikana jouduin keskeyttämään lukemisen ja piilottamaan kirjan reppuuni oloni muuttuessa liian vaivautuneeksi. Kuvittelin jokaisen kanssamatkustajan tietävän, millaisia punastuttavia kohtauksia olin juuri ahminut, enkä kyennyt kohtaamaan kenenkään katsetta. En pidä itseäni kovin siveellisenä, enkä arastele puhua seksistä (seurasta riippuen... en välttämättä joulupöydässä ala kailottaa viimeaikaisista lukukokemuksistani mummin ja ukin edessä), mutta Fifty Shades of Grey on yksinkertaisesti erittäin seksinhuuruinen teos.

Olikin ratkiriemukas sattumus, kun eräänä aamuna entisessä työpaikassani - olin vartijana erään pankin tiloissa - olin syönyt aamiaista yhdessä autioista neuvotteluhuoneista ja jättänyt kirjan pöydälle sen ajaksi, kun kävin tiskaamassa astiani. Kuinka ollakaan, sillä aikaa huoneen olivat vallanneet siististi pukeutuneet skarpit pankkivirkailijat, jotka aloittelivat aamupalaveriaan. Koetin astella neukkariin ammattimaisella otteella ja napata Fifty Shadesini huomaamatta ja pokerinaamalla, mutta huh miten paljon häpesin, kun huolellisesti meikatut rouvashenkilöt ja jäykät kravattisedät kohottelivat kulmakarvojaan ilmeisen huvittuneina lukuvalinnastani. Toisaalta olisin mielelläni puhjennut ylistyslauluun teoksen tiimoilta, sillä jos en vielä painottanut tätä tarpeeksi, on se todella antoisaa lukemista, silloinkin vaikka seksikohtauksia ei laskettaisi mukaan.

Anastasia on epävarma lukutoukkatyttönen, joka tapaa sattumien oikusta äärettömän rikkaan, menestyneen ja pökerryttävän komean Christianin. Kaksikko päätyy erinäisten kissa- ja hiirileikkien jälkeen omalaatuiseen suhteeseen, joka on erikoinen sekoitus liikesopimusta ja lemmenliittoa. Christianilla on nimittäin eräs pahe (vai hyve?), joka lieneekin syy siihen, miksi kirjatrilogia aikoinaan jaksoi kohahduttaa: hän on jokseenkin harjaantunut tekijä s&m-skenessä. Analle valkenee tuttavuuden syvenemisen myötä, kuinka pitkän linjan ammattilainen Christian tällä saralla on, ja neitsyenä kaikki on Analle erityisen uutta ja pelottavaa. Hänen tunteensa Christiania kohtaan ovat kuitenkin sen verran voimakkaita, ettei hän kykene irtautumaan miehen hypnoottisesta vaikutusvallasta, vaikka osa hänestä niin kiihkeästi haluaisi.

Fifty Shades of Grey on yhtä reviirien etsimistä ja Anan ja Christianin persoonien avautumista, kun taas Fifty Shades Darker lähtee aivan erilaisille ja yllättäville urille. Toinen osa on suorastaan siirappisen romanttinen. Anan ja Christianin suhde vakiintuu, he pääsevät irti kylmistä sopimuksista, ja etenkin Christianin kypsyminen henkisesti luo tarinalle pehmoiset reunat. Seksikohtaukset muuttuvat lempeämmiksi ja tavanomaisemmiksi, sillä koko alistamiskuvio vaihtuu rakkaudentäyteiseen rakasteluun.

Pidän tokasta osasta niin hirvittävän paljon siksi, että se on yhtä kimmeltävää ja pumpulista satua. Anan ja Christianin suhde voi täydellisesti heidän ollessa alkuhuumansa orjia, eivätkä he saa tarpeekseen toisistaan fyysisesti tai muissakaan merkityksissä. Tarvittavat jännitysmomentit syntyvät molempien temperamenttisten luonteiden ja uunituoreeseen parisuhteeseen väistämättä kuuluvan rajojen hakemisen pohjalta, mutta riidat eivät koskaan paisu huolestuttaviin mittoihin. Myös pari ulkopuolista riskitekijää pitävät homman mielenkiintoisena, ja Anan jatkuva hätäily siitä, riittääkö hän Christianille, horjuttaa kuvankaunista kokonaisuutta. Monista ikivanhoista kertomuksista tutut elementit tulevat kirjassa esiin nykyaikaan päivitetyssä muodossa. Christian on rankkojen mieltymystensä takia kuin julma hirviö, jonka rakkaus kesyttää, vaikka ei olekaan varmaa, pääseekö hän menneisyyden kohtalokkaasta otteesta koskaan kokonaan irti. Välillä kaksikko on romanttisesti karkuteillä erinäisten vaarojen  uhatessa, vaikka piileskely tapahtuukin viiden tähden hotellissa. 

Christian ja Ana ovat lähes äklön fantastinen pari, ja molempien luonteenpiirteet on venytetty äärimmilleen. Christian on rankan lapsuutensa uhri, jonka kylmän suojakuoren alta paljastuu hellyttävästi eksyksissä oleva ja haavoittuvainen pikkupoika. Samalla hän pyörittää miljoonabisneksiään kuin vettä vain ja käyttää kontrolloivaa ja viileää puoltaan taitavasti edukseen pomotellessaan Anaa, pitäen siten yllä hurmaavaa särmää myös paljastaessaan hauraat syvimmät salansa. Ana taas on kuin mikäkin sadun herkkä prinsessa ja varsinkin ensimmäisessä osassa rasittavuuteen asti punasteleva tytöntyllerö hädässä. Aluksi hänen kilometrien päähän paistava kokemattomuutensa (kaiken, ei vain sänkypuuhien suhteen) tekee hänestä suojattoman ja viattomuuksissaan vapisevan neitokaisen, josta pikkuhiljaa kasvaa vahvatahtoinen ja kauneudessaan kukoistava nuori nainen, joka ei hylkää arvojaan - maallinen mammona ei merkitse mitään, vain tunne-elämällä ja kirjoilla on väliä - edes silloin kun poikkis omistaa käytännössä koko maailman.

Fifty Shadesien todellisuus ei liity mitenkään niihin elämän realiteetteihin, jotka me tunnemme. Vaikka tapahtumat sijoittuvat näennäisesti maapallollemme, elävät hahmot täysin omien lainalaisuuksiensa varassa. Ana ja Christian puhuvat toisilleen hetkittäin kuin mitkäkin nykyaikaan tupsahtaneet Jane Austenin romaanihenkilöt. Käytöstavat ovat huippuunsa hiotut ja heidän keskinäinen sanailunsa on yhtä pelailua ja kisailua siitä, kuka heittää hyvätapaisuuteen verhotun nokkelimman repliikin. Christianin kämppä on kuin moderni versio linnasta tsiljoonine huoneineen ja kaikkine kuviteltavissa olevine vapaa-ajanvirikkeineen. Pariskunta viettää aikaansa ainoastaan mitä hienostuneimmissa ravintoloissa ruokaillen, Christianin luksusjahdilla seilaten tai fiineissä illanvietoissa minglaillen. Vaikka tämä kaikkihan on Analle luonnollisesti toisarvoista.

Juuri näiden ylilyöntien ja liioittelujen takia nautin niin kovasti Fifty Shadesien epärealistiseen maailmaan uppoutumisesta. Muistan lapsuudesta leikin, missä menin siskojeni kanssa saunaan istumaan, ja se toimi aikakoneena, joka kuljetti meidät mitä mielikuvituksellisimpiin todellisuuksiin. Muistan edelleen, miten kihelmöivältä tuntui kurkata saunan ovesta ulos ja lähteä seikkailemaan milloin mihinkin - viidakkoon, meren tyrskyihin, avaruuteen. Fifty Shadesit toimivat tämän leikin aikuisversiona, kun mielikuvitus on vähäisen käytön seurauksena vetäytynyt kasaan ja kykenee enää lähinnä ihmissuhteisiin liittyviin kuvitelmiin. Ei sillä, että Anan ja Christianin suhde kuvastaisi mitenkään omia haaveitani, mutta naurettavan ylettömiin mittoihin kohoavalla romantiikalla mässäily on yksi paheistani. Jamesin luomukseen heittäytyminen on vallan rentouttavaa, ja koska hänen kirjoitustyylinsä on sujuva ja usein suorastaan mehukas, voi kirjoja kehua chick litiksi parhaimmillaan.

E. L. James - Fifty Shades Darker. Arrow Books 2012. 532 s.